perjantaina, syyskuuta 30, 2011

Crêpes Suzette kera nokipannukahvin

Paulig järjesti ruokabloggaajille makuparikisan, johon monet tuntemani bloggaajat ovat innolla osallistuneet. Osallistujat saavat nimittäin palkinnoksi Pauligin kahveja sekä mahdollisuuden voittaa ruokamatkan Nomaan. Ei lainkaan hullumpaa.

Myös makupariäänestäjiä muistetaan: heidän joukostaan arvotaan joku onnekas, joka pääsee kaverinsa kanssa viettämään viikonloppua Kämp-hotellissa sekä Chez Dominiquessa.

Meidän makuparimme liittyy nuotioon, kuten yllä olevasta kuvasta voi kenties päätellä.

Jauhantatiimimme pitää tummapaahtoisesta kahvista, ja tumman kahvin makupariksi sopii mielestämme kaikkein parhaiten appelsiini. Toisaalta halusimme tehdä makuparikisaa varten supisuomalaista nokipannukahvia ja muurinpohjalettuja.

Lopulta keksimme, että appelsiini yhdistyy hyvin myös muurinpohjalettuihin, kun tekee letuista ranskalaista klassikkojälkiruokaa nimeltä Crêpes Suzette. Alkuperäisissä Crêpes Suzette -ohjeissa on usein enemmän munaa ja vähemmän jauhoja, mutta tämä ohrajauhoa sisältävä versio antaa ainakin meidän pannuillamme lettuihin herkullisen rapeat pitsireunukset.

Ranskalaistyyppisten lettujen kaveriksi sopii tietenkin mainiosti tummapaahtoinen Paulig Parisien, joka tuntui toimivan todella hyvin myös nokipannukahvina. Pannussa (tai kotona esim. pressopannussa) valmistettaessa kaikki kahvipapujen rasvaliukoisetkin makuaineet pysyvät kyydissä eikä mitään imeydy suodatinpaperiin kuten perinteisessä kahvinkeittimessä. Nokipannu-Parisien olikin todella pehmeän pyöreän makuista: vahvaa mutta lempeää, ilman kitkeryyden häivää.

Letut voi aivan mainiosti valmistaa myös kotihellan äärellä, kunhan muistaa olla liekittämättä suoraan liesituulettimen alla, jotteivät lieskat imeydy hormiin ja aiheuta tulipaloa. Keittiön tarvekalujen äärellä kahvin voi valmistaa esimerkiksi pressopannulla tai perinteisellä kahvinkeittimellä.

Crêpes Suzette suomalaisittain

lettutaikinaan:

1 litra maitoa
1/2 rkl suolaa
3 munaa
2 dl ohrajauhoja
2 1/2 dl vehnäjauhoja
50 g voisulaa

paistamiseen ja liekittämiseen:

voita
Grand Marnier -likööriä
raastettua appelsiininkuorta

Vispaa lettutaikinan ainekset yhteen ja jätä taikina hetkeksi jääkaappiin turpoamaan. Sulata kuumalla muurinpohjapannulla nokare voita ja paista letut yksi kerrallaan kohtalaisen kuumalla tulella. Taittele letut heti paistamisen jälkeen neljään osaan: ensin puolikuuksi ja sen jälkeen vielä neljännesosaympyräksi. Laita taitellut letut hetkeksi syrjään odottamaan.
Lohkaise pannulle kunnon kimpale voita ja raasta sekaan appelsiininkuorta (1/4 appelsiinin kuori riittää hyvin). Kun voi on sulanut ja kuplii hieman, lorauta sekaan reilu puoli desiä Grand Marnieria. Tuikkaa seos tuleen tulitikulla, ja kun liekit ovat sammuneet nosta letut pannulla olevaan liemeen. Kääntele niitä, jotta letut saavat kastiketta kauttaaltaan ja lorauta sitten sekaan lisää Grand Marnieria. Sytytä vielä lopuksi seos taas palamaan. Varo hiuksiasi! Nosta liekkien sammuttua letut tarjolle ja lusikoi joukkoon vielä pannulle jäänyttä kastiketta. Nauti Pauligin Parisien -kahvin kera.

Yhdistelmä oli parhaita makupareja, joita kokkailujemme tuloksena on koskaan syntynyt, eli kerrankin osui ajatus nappiin.

Kokkailupaikkana oli Oulussa sijaitseva Sanginjoen Lemmenpolku, jonka nuotiopaikalle menimme syyskuun alkupuolella muurikoinemme. Ilta ehti jo lettujen valmistuttua hieman hämärtyä, mutta saimme kuitenkin kuvat otettua.

Pimeyden saapuminen ei ollut ollenkaan suunniteltu juttu, mutta jauhajalla oli taas vähän mutkia matkassa. Reissuun sisältyi esimerkiksi lievä kolarointi ojasta hinaamamme auton kanssa ja ensi alkuun turha reissu yhdelle suon reunassa sijaitsevalle nuotiopaikalle. Ei vaan arvannut mennä häiritsemään ihmisten makkaranpaistoa muurikkapannun ja muiden omituisuuksien kera. Sitä muuten voi tuntea olonsa hyvinkin järkeväksi, kun heiluu raastinraudan ja appelsiinin kanssa pimenevässä metsässä.

Mitään kivaa kuvausrekvisiittaakaan en hoksannut tietenkään pakata mukaan, eli normaalilla eväsrepun sisällöllä mentiin. Mutta pärjättiinpä sitä silläkin, ja hyvin maistui.

Äänen jauhantapajan appelsiinilätyille voi käydä antamassa täällä.

keskiviikkona, syyskuuta 28, 2011

Sieni-pekonipullat

Nyt kun kerään rohkeutta jauhottoman pizzapohjan kokeilemiseen, tein odotellessani kivikautisen Apinakeittiön kanttarellin makuisia pekoni-lihapullia.

Pekoni ei nimittäin jostain syystä maistunut omissa pyörylöissämme ollenkaan. Eli jos sieni ja pekoni tappelee, niin sieni voittaa.

Pekoni-lihapullat

500 g jauhelihaa
1 pkt pekonia
reilusti kanttarelleja
1 luomumuna
suolaa, pippuria
sipulia

Paista pekonit rapeiksi ja silppua. Lisää pannulle hakkeloidut sienet ja paistele vielä. Tuikkaa sekaan silputtua sipulia. Sekoita silppu, jauheliha, muna ja mausta. Muotoile lihapulliksi. Paista pulliin väri pannulla ja loppuun uunissa (vartin verran n. 200 asteessa).
Lihapullat tarjoiltiin kreikkalaisen salaatin kanssa. Kyseinen salaatti on ollut meillä viimeksi kuluneen kuukauden ehdottomasti suosituin ruokalaji. Siihen ei vaan väsy ikinä.

Pakko vielä mainostaa viikonlopun blogimiitissä maisteltuja punajuurilantteja. Voin vakuuttaa, että joskus hunajamarinointi kannattaa.

maanantaina, syyskuuta 26, 2011

Rotolo kera kurpitsan, pinaatin ja ricotan

Viikonlopun blogimiitin viemisiä miettiessäni tulin siihen johtopäätökseen, että kuusivuotisen pastanjauhannan jälkeen on syytä viedä paikalle pastaa kokattuna jollain uudella ja ennen näkemättömällä tavalla.

Siinä sitten muistui mieleen Jamie's Italy -kirjan keitetty pastarulla eli rotolo, jonka toteuttamista suunnittelimme jo pari vuotta takaperin. Jamie Oliverilla on ohjeeseen ihan erityinen suhde, sillä hän oli kertomansa mukaan tekemässä rotoloa jonkin dokumenttiohjelman taustalla silloin, kun hänet spotattiin vuosia sitten julkisuuteen.

Ruokalaji on hieman tavallisuudesta poikkeava, mistä syystä Jamie käski harjoitella sitä etukäteen ennen vieraille tarjoamista. Jauhantapajan edustusto ei harjoitteluun ryhtynyt vaan kävi pastataistoon ajatuksella "ainahan sitä voi hakea vaikka kebappia, jos ei satu onnistumaan".

Minua arvelutti ohjeessa eniten pastarullan valmistaminen keittämällä. Rakkain työvälineeni keittiössä on Scanpanin teräksinen paistinpannu, mikä voisi vihjaista siihen suuntaan, että olen enemmänkin paistamisen kuin keittämisen ystävä. Ja tässä ohjeessa keitettiin vielä pastarullan ympärille kiedottu pyyhekin, joten kyllähän tämän kanssa sai olla hiukan ihmeissään.

Keittäminen on helpointa pitkulaisessa kalakattilassa, joka ei taida näkyä noissa omissa kuvissamme ollenkaan. Kattila oli joka tapauksessa sen verran pitkä, että se vaati kaksi levyä lämmönlähteekseen.

Kurpitsa-pinaatti-ricottarotolo

455 g (muna)pastataikinaa
puolikas butternut-kurpitsa, kuori ja poista siemenet
oliiviöljyä
1 tl korianterinsiemeniä
1 tl fenkolinsiemeniä
puolikas punainen kuivattu chili
merisuolaa ja mustapippuria myllystä
kourallinen tuoretta meiramia (riivi lehdet)
2 valkosipulinkynttä, kuorittuna ja ohueksi viipaloituna
800 g pinaattia (meillä ainoastaan puoli kiloa)
250 g suolatonta voita (meillä vajaa 200 g)
raastettua muskottipähkinää
150 g ricottajuustoa
55 g raastettua parmesaania + vähän ekstraa tarjoiluun
n. 20 tuoretta salvianlehteä

Tee pastataikina. Lämmitä uuni 220 asteeseen. Pilko kurpitsa lohkoiksi ja hankaa lohkojen pintaan oliiviöljyä. Mittaa korianterinsiemenet, fenkolinsiemenet sekä chili mortteliin ja mortteloi hienoksi (sekoita joukkoon myös suolaa sekä mustapippuria). Levittele siemenseos kurpitsoiden päälle. Kippaa sitten kurpitsat uuninkestävään matalaan vuokaan tai pellille, levitä päälle leivinpaperia ja paahda puolen tunnin ajan. Poista paperi ja paahda vielä reilun vartin verran niin, että kurpitsoihin tulee kaunis väri.
Sillä aikaa kun kurpitsat paistuvat, kuumenna riittävän iso pannu liedellä. Kippaa pannuun oliiviöljyä, meiramia sekä valkosipulia. Sekoittele 20 sekunnin ajan ja lisää sitten pinaatti. Tarkoituksena on haihduttaa pinaatista ylimääräinen nesteisyys pois, joten pinaattia on tarkoitus haudutella (välillä sekoitellen) niin pitkään, ettei pinaattiseos ole enää liian kosteaa. Lisää jossain vaiheessa sekaan jokunen nokare voita sekä raastettua muskottipähkinää. Anna jäähtyä.
Ota pastataikina ja veivaa pastakoneella siitä 4-5 pitkulaista levyä (15 x 30 cm, paksuus pahvisen lasinalusen luokkaa) ja liitä ne yhteen suorakaiteeksi veden avustuksella. Reunat voi leikellä tasaisemmaksi, mikäli tarve vaatii. Me kasasimme pastalevyn puhtaan keittiöpyyhkeen päällä, minkä ansiosta sitä oli helpompi rullailla ja liikutella myöhemmin.
Lusikoi kurpitsat riviksi taikinalevyn pitkälle sivulle (lähimmäs itseäsi ja pöydän reunaa). Levittele pinaatti tyhjäksi jääneelle alueelle, paitsi jätä 5 cm kauimmaisesta reunasta puhtaaksi. Murentele ricotta pinaatin päälle ja ripottele raastettua parmesaania ricotan päälle. Tyhjäksi jäänyt taikinakaistale sivellään vedellä ja sen jälkeen lähdetään rullaamaan taikinalevyä varovasti pyyhkeen avulla (samaan tapaan kuin kääretorttua). Kun rulla on rullattu, puristele vesitetty reuna kiinni rullaan (niin että sauma sulkeutuu tiiviisti). Rullaa rotolo vielä pyyhkeen sisään ja sulje se molemmista päistä niin kuin makkara tai Kiss-Kiss -karamelli(*. Jos paketti ei ole tarpeeksi napakka, sen voi sitoa kiinni myös keskeltä.
Rulla keitetään kalakattilassa tai muussa suuressa kattilassa. Kuumenna vesi kiehuvaksi ja heitä sekaan suolaa. Kalakattilan hissiä voi käyttää rullan upottamiseen (kattilassa rotolon päälle voi laittaa esim. painavahkon lautasen). Keitetään 25 minuuttia. Meillä levy oli hivenen liian paksu, mistä syystä keittoaikaa olisi voinut lisätä muutamalla minuutilla.
Sillä aikaa kun rotolo kiehuu, kirkasta jäljellä oleva voi. Laita voi uuninkestävään astiaan. Astia lykätään 80-asteiseen uuniin ja annetaan voin sulaa 10-15 minuutin ajan. Valkea hera vajoaa pohjalle, minkä jälkeen kirkastettu osa on kohtuuhelppo kauhoa talteen. Laita sen jälkeen muutama ruokalusikallinen voita kattilaan ja kuumenna varsin kuumaksi. Testaa lämpöä yhdellä salvianlehdellä: jos se lähtee paistumaan mukavasti, niin lämpö on ok. Salvianlehtiä paistellaan puolisen minuuttia, kunnes ne alkavat rapeutua. Poista rulla pyyhkeen sisältä ja leikkaa rotolosta sitten viipaleita kuten kääretortusta. Lusikoi viipaleiden päälle salviaa sekä kaada hiukan salviavoita pinnalle. Pinnalle kannattaa raastaa myös hiukan parmesaania.
Kuulostaa ehkä töisevältä, mutta aika kätevästi tuo loppujen lopuksi valmistui. Etenkin, kun ajoitti sopivaan vaiheeseen yhden virkistävän teetauon.

Täytteen makumaailma oli loppujen lopuksi aika mielenkiintoinen ja jopa maukas (vaikka alkuun haikailinkin hieman tomaatin perään). Kurpitsan makeus, parmesaanin suolaisuus, ricotan mehevyys ja pinaatin raikkaus. Kyllä, tuota tehdään vielä uudestaankin. Seuraavalla kerralla pitää vaan kaulita pastalevy ohuemmaksi, niin ei tarvitse jännittää sen kypsymistä.

--
(* Kiss-Kiss -karkki on kuulemma Suomen vanhin tavaramerkki.

sunnuntaina, syyskuuta 25, 2011

Sadonkorjaajien blogimiitti

Eilen pidettiin pitkästä aikaa ruokabloggaajien miitti Oulussa. Osanottajat saapuivat paikalle viimeaikaisista lentsuista ja raskaista työputkista huolimatta, ja hyvä niin, sillä olipahan taas mukava ilta.

Oulun ruokablogiporukasta paikalla oli iltaa emännöinyt Virpi Peruspöperölästä, Oulun oma Thomas Keller eli Pekka Diplomi-insinöörin keittiöstä, Potti-Hannele Kokeista ja poteista sekä uutena tuttavuutena Kokkeillaan-blogin Kotiharmi, joka osoittautuikin kerrassaan hulvattomaksi tyypiksi.


Ja se ruoka, aijaijai. Minä tulin tarjolle asetellut ruuat nähtyäni ihan kamalan nälkäiseksi ja iskin saman tien Virpin ryppypottujen, ihan mahtavan mojokastikkeen, seesami-valkosipulidipin sekä lihapullien kimppuun. Ja toki maistelin myös sekä sieni- että savuporoleipiä.





Hannele oli kokannut sadonkorjuuhenkistä ruokaa oman maansa punajuurista. Ruoka oli aseteltu jälleen kerran kauniisti esille (ks. ylin kuva), ja maku oli vielä ulkonäköäkin parempi. Tuoreen punajuuren maukkaus oli saatu säilymään lopputuloksessa tosissaan hyvin, uunituksen ja marinoinnin jälkeenkin.

Olin haaveillut sopivasti viimeiset pari päivää punajuuren ja sinihomejuuston yhdistämisestä, joten makumaailma oli oikeinkin tervetullut. Etenkin kun ruoka saattoi sisältää myös pähkinää.

Samaten olin haaveillut aiemmin tällä viikolla vuohenjuuston sekä jonkin makean elementin yhdistämisestä (taidan haaveilla erilaisista aterioista aika usein), ja Kotiharmi oli kokannut kaikeksi onneksi makoisia punasipuli-vuohenjuustoleipäsiä.

Lisäksi Kotiharmin keittiössä oli valmistunut makaronitonta italiansalaattia, joka toden totta maistuu itse tehtynä tuhat kertaa paremmalta kuin se kaupan muovipurkkiin pakattu einesversio (kannattaa kokkeilla).

Oulun blogimiitteihin olennaisesti kuuluva blogiton kulinaristipariskunta oli ahkeroinut Thomas Keller -hengessä viiriäisenmunien kimpussa. Niitä en ehkä ollut ennen maistanutkaan, ainakaan uppomunamuodossa. Ja kun samaan lusikalliseen yhdistyi vielä voita ja pekonia, niin olihan lopputulos ihan hillittömän makoisa.

(Pihistin insinöörikeittiöstä munaohjeen linkin: eli tässä tulee.)

Omasta muonastani voisin kertoa reseptin kera myöhemmin tarkemmin, mutta paljastettakoon, että kyseessä oli keitetty pastarulla. Aika jännittävä kokeilu, joka onnistui loppujen lopuksi oletettua paremmin.

Esijälkiruokana söimme Pekan liekittämää Camembert-juustoa, johon oli oivallista dippailla lohkoiksi leikattua uuden sadon omenaa.

Olin juuston jälkeen jo ihan ähkyssä, mutta ainahan sitä nyt paria jälkiruokaa jaksaa siitä huolimatta. Pekka vastasi tuttuun tapaan myös illan jäätelöannista (taivaallista calvadosjätskiä sekä karamellisoitua omenaa), ja Virpi loisti niin ikään jälleen kerran appelsiinia sekä valkosuklaata sisältävällä vaahtojälkkärillään. Uskomattoman hyvää.





Tuollaisessa seurassa ja tuollaisten ruokien äärellä tuntee kyllä itsensä aika etuoikeutetuksi. Kiitos kaikille blogiystäville, jälleen kerran.

Oulun pikkujoulumiitinkin ajankohta ehdittiin jo lyödä lukkoon: eli lauantaina 19. marraskuuta pääsee tapaamaan tuota porukkaa seuraavan kerran.

perjantaina, syyskuuta 23, 2011

Kuusi vuotta

Siitä on nyt kuusi vuotta, kun Pastanjauhantaa putkahti ensimmäisen kerran kaiken kansan näkyville.

Neljä ensimmäistä vuotta sujuivat melko mukavassa nosteessa (takaiskuna tulee mieleen muun muassa se, kun lohkaisin hampaani näistä taateleista löytyvään kiveen), mutta pari viimeistä vuotta ovat menneet huomattavasti takkuisemmin. Kaikenlaiset hankaluudet heijastuvat harmillisesti heti sekä kokkauksen että bloggauksen tahtiin, mutta kai tällainen henkilökohtainen ruokapäiväkirja heijastelee muuta elämää väistämättä.

Ikinä en ole kuitenkaan harkinnut jauhannan lopettamista, eli täällä sinnitellään edelleen. Juttujen taso ei edelleenkään parane, mutta tuskinpa semmoista kukaan enää odottaakaan.

Kuudessa vuodessa on ehtinyt nähdä suomalaisen ruokablogosfäärin huikean kehittymisen. Viime kuukausien puheenaihe on ollut Tarjoiluehdotus. Huumorijaostomme suosittelee.

Yksi Suomen ensimmäisistä ruokablogeista oli Sorsanpaistaja, jolta tämänkertainen synttäriruoka on peräisin. Olen nimittäin yrittänyt miettiä viime aikoina vähän tavallista raikkaampia jälkiruokareseptejä, ja tässä niistä yksi:
Hedelmät ja minttusokeri

1 iso ananas
150 g mustikoita tai muita marjoja
pieni puska tuoretta minttua
3 rkl ruskeaa hienosokeria
1 lime
kreikkalaistyylistä (kookos)jugurttia

Kuori ja leikkaa ananas viipaleiksi ja asettele viipaleet tarjoilulautaselle mustikoiden kera. Irrota mintusta lehdet ja murskaa ne morttelissa tahnaksi. Lisää sekaan sokeri ja mortteloi lisää. Ripottele sokeria hedelmien päälle. Leikkaa lime puoliksi pöydässä maustamista varten ja vie pöytään ananasten ja jugurtin kera.

torstaina, syyskuuta 22, 2011

Uunijäätelö

Uunijäätelö on semmoinen ruokalaji, joka menee välillä pitkäksi aikaa pois mielestä kokonaan. Meillä kotona uunijäätelöön pantiin jostain syystä usein säilykepersikoita, mutta nyt olisi aika luoda kokonaan uudenlaisia jäätelöperinteitä.

Sain muutama kuukausi sitten syödäkseni yksittäiseen pikkuruiseen vuokaan kerrostettua uunijäätelöä, ja tykkäsin ajatuksesta kovasti. Kuvassa omiin pikkukuppeihin tehty kokeilu, jossa ei ollut kakkupohjaosiota ollenkaan. Lopputuloksena kaipailin kyllä pohjaa marengin ja jäätelön alle, joten kokemus jäi vähän vajaaksi. Pohjalla oli lakkahilloa, ja se toimi kyllä oikeinkin hyvin.

Innostuin katsastamaan Baked Alaska -vinkkejä TasteSpottingista, ja sieltä löysin idean muun muassa kotitekoisesta basilikajäätelöstä tehtyyn uunijäätelöön. Basilikaa meillä tähän aikaan vuodesta riittää, joten pitänee viedä tuo toteutukseen asti (vihreää jäätelöä!).

Mitä muita jälkiruokia sitä silloin parikymmentä vuotta sitten syötiinkään?

tiistaina, syyskuuta 20, 2011

Hitaita hiilareita Timin johdolla

Kun kesän notkuu kaasugrillin äärellä, olo hidastuu ja veltostuu - ja saattaapa menneestä kasvaa muistoksi hieman vatsaakin. Tarvittiin hieman kohennusta ja reipastusta mieleen ja ruumiiseen, ja niinpä ajauduinkin syksyn tullen nörttipiireissä jostain syystä muodissa olleen Tim Ferrissin kirjalliseen vaikutuspiiriin.

Selailin läpi Timin 4 Hour Body -opuksen ja rupesin säätämään ruokavaliotani sen "Slow Carb" -oppien suuntaan. Ferrissin suositus on jonkinlainen synteesi Suomen syvät rivit läpäisseestä karppauksesta, South Beach -dieetistä ja muutamasta muusta ravintouskomuksesta.

Perusideana on nauttia paljon proteiinia ja välttää verensokeripiikkejä. Nopeasti imeytyvät sokerit ovat siis pannassa, mutta papujen tapaisten ruoka-aineiden sisältämiä, hitaasti elimistössä pilkkoutuvia hiilihydraatteja ei samalla tavoin karsasteta. Suositus on, että ravinto nautitaan mahdollisimman vähän prosessoituina ruoka-aineina eli amerikkalaisittan "whole foods": ruokaa, joka on kasvanut maassa tai juossut metsässä - ei ruokaa, joka tulee tehtaan liukuhihnalta. Kirjan viisi ravitsemusteesiä ovat:

  1. Vältä "valkoisia", nopeita hiilihydraatteja eli sokeria, jauhoja, riisiä ym. Tähän tottui yllättävän nopeasti, vaikka varsinkin ensimmäisellä viikolla lenkillä käydessä rupesi tekemään ihan tosissaan mieli donitseja ja irtokarkkeja. Elimistö selvästi hamusi sokeria niin paljon, että jos jotain makeaa olisi ollut käsillä, olisin retkahtanut täysin varmasti. Onneksi olin yli vartin hölkyttelyn päässä lähimmistä makeankaupittelijoista.

  2. Tee samoja muutamia ruokia yhä uudelleen. Timin mukaan tällöin on helpointa pysyä ruodussa. Itselleni tämä on näistä teeseistä ehdottomasti vaikein, enkä ole sitä juuri noudattanutkaan. Kyllä hyvän ruoan pitää tarjota vaihtelua ja elämyksiäkin, ei vain mekaanista vatsantäytettä.

  3. Älä juo kaloreita. Maito, limsat, mehut ym. sisältävät pääsääntöisesti paljon sokereita. Pari lasia punaviiniä Tim onneksi kertoo itsekin nauttivansa iltaisin, mutta viinin on luonnollisesti syytä olla mahdollisimman kuivaa. Kovin suuri jäännössokerin määrä siis torppaa punaviininkin välteltävien juomien joukkoon.

  4. Ei hedelmiä. Esi-isämme kuulemma tuskin söivät hedelmiä joka päivä, ympäri vuoden.

  5. Pidä yksi vapaapäivä viikossa ja mässäile oikein tosissasi. Timin mukaan tämä estää aineenvaihduntaa hidastumasta vähäisemmän energiansaannin myötä, joten järjetön mässäily kerran viikossa olisi siis jopa hyväksi. Ainakin se on ollut älyttömän hauskaa! Tähän mennessä on kokeiltu pannupizzaa, donitseja, suklaata, irtokarkkeja, olutta ja muutenkin mielin määrin mitä makeaa nyt ikinä on keksitty. Jostain syystä kauan odotettu mässäilypäivä on kuitenkin useimmiten lässähtänyt melko vajariksi. Kun oikein tosissaan asennoituu, että nyt syödään pullaa ja karkkia, niin yllättävän nopeasti sitä sitten ähkyyntyy - ja mieli alkaakin halajamaan taas lihaa ja kasviksia.

Kirja ei muodosta oikein minkäänlaista loogista tarinaa tai kokonaisuutta, vaan on pikemminkin kokoelma erilaisia teorioita ja väittämiä, joita Ferriss on vuosien saatossa testannut oman kehonsa avulla.

Mielenkiintoinen - ja jos paikkansapitävä, niin varmasti hyödyllinenkin - havainto oli esimerkiksi se, että pieni määrä hyvälaatuista rasvaa aterioinnin alussa nautittuna tasoittaisi huomattavasti aterian aiheuttamaa verensokeripiikkiä ja siis helpottaisi elimistön kuormaa raskaan aterian sulattelussa. Tim kertoi testanneensa tätä asennuttamalla suoneensa verensokerimittarin ja seuraamalla sokeritasoa erilaisten ateriointien ajan.

Käytännössä sokeripiikkiä voisi siis tasoittaa nauttimalla esimerkiksi pienen kourallisen pähkinöitä ennen ruokailua - tai mikä ettei vaikkapa jonkin pehmeästä, rasvaisesta juustosta valmistetun alkupalan.

Aamupala on Ferrissin mukaan erityisen tärkeä. Elimistön tulisi saada reippaasti proteiinia heti aamulla, mieluiten jo puolen tunnin sisällä heräämisestä. Olenkin syönyt viime aikoina enemmän munia, pekonia ja papuja kuin koskaan. Varsinkin tämän peribrittiläisen kolmikon papupuoli oli minulle aiemmin suhteellisen vieras elementti, mutta nyt siitä on tullut hyvinkin läheinen. Papuja alkaa tehdä mieli aamulla jo ennen kuin silmänsä saa kunnolla auki.

Papufiliaa voisi mekaanisesti ajatellen yrittää selitellä esimerkiksi siten, että pavut taitavat olla hiilihydraattipitoisimpia Timin suosittelemia ruoka-aineita. Ei siis ihme, jos sokereilta varjeltu elimistö niitä halajaa. Kirjan suosituksen mukaan jokaisella aterialla tulisi syödä proteiinia (punaista lihaa, kalaa, kanaa, kananmunaa tms.), vihanneksia ja palkokasveja.

Ferriss on hyvin äärimmäinen, koko keho peliin -tyyppinen kokeilija. Ihan kaikkiin hänen menetelmiinsä en sentään ole lähtenyt mukaan. En esimerkiksi ota kymmenen minuutin jäävesikylpyjä enkä avita itseäni joka käänteessä lääketeollisuuden tuotteilla, kuten Tim tuntuu tekevän. Jos johonkin on pilleri, hän sen tuntuu ainakin kokeilleen.

Mässäyspäivä taas on tuntunut hyvinkin helposti omaksuttavalta konseptilta alusta lähtien. Se on jotenkin onnistunut tuomaan hiilihydraattipitoisiin herkkuihin sitä intoa ja hohtoa, jonka ne ansaitsevat. Minun kaltaiseni latentti pullahiiri on löytänyt leipomotuotteet aivan uudelleen! Ennen, kun pullaa ja donitseja saattoi syödä periaatteessa milloin tahansa, niitä ei juurikaan tullut hankittua. Nyt, kun niitä joutuu odottamaan, sitä suunnittelee jo monta päivää ennakkoon viikonlopun konditoriareissua ja irtokarkkipussia.

Oletteko kokeilleet Slow Carbin tyyppisiä ruokavalioita ja millaisia ajatuksia tai kokemuksia se on herättänyt? Mitkä ovat parhaat 4 Hour Body -reseptinne? Tylsyyden välttämiseksi pitää jatkuvasti etsiä uusia ohjeita ja ideoita, mutta tuntuu olevan täysi työ löytää raikkaita ja mielenkiintoisia, vähän hiilihydraattia ja paljon proteiinia sisältäviä reseptejä. Ehkä muut suhtautuvat kuuliaisemmin kehotukseen tehdä niitä muutamaa harvaa ruokaa vuorotellen. Joitakin samanhenkisiä tuntuu netistä kuitenkin löytyvän, joten toivoa on!

Parhaita tähän asti kokeilemiamme on googlailemalla löytynyt wokkityyppinen ruoka broilerista, chorizosta ja kesäkurpitsasta.

Broileri-chorizo-kesäkurpitsapaistos

1/2 punasipuli, silputtuna
1/2 puskaa korianteria silputtuna
2-4 kesäkurpitsaa, vajaan sentin kuutioiksi pilkottuna
1 chili tai paprika (tulisuusmakusi mukaan) pilkottuna
200 g chorizo-makkaraa
5 dl kypsennettyä kanaa (esim. grillattua kananrintaa kaupan tiskistä), pilkottuna tai hienoksi revittynä
oliiviöljyä, suolaa, pippuria

Pilko chorizo haarukkaan sopiviksi paloiksi ja ruskista pannussa tai wokissa keskilämmöllä 2-3 minuuttia. Lisää kana ja paista, kunnes se on kauttaaltaan lämmennyt. Kaada sitten chorizo ja kana hetkeksi toiseen astiaan odottamaan.

Laita sipulit pannulle ja paista minuutin verran. Lisää kesäkurpitsa ja paprika - ja ehkä loraus öljyä. Paista 2-3 minuuttia, kunnes kasvikset ovat hieman pehmenneet mutteivät vielä muusaantuneet. Mausta suolalla ja pippurilla ja lisää sitten syrjään sysätyt proteiinit mukaan. Pyöritä vielä kerran kaikki kunnolla sekaisin, ota pannu lämmöltä ja hämmennä mukaan hakattu korianteri.

sunnuntaina, syyskuuta 18, 2011

Mozzarellaa ja avokadoa

Täällä on viime aikoina kokattu blogiruokaa. Kun keittokirjoja ei ehdi tätä nykyä selata tarpeeksi, on kätevä napata muista ruokablogeista kiinnostavimmat ideat omaan käyttöön.

Kaikki äitini reseptit -nimisessä blogissa käskettiin vähän aikaa sitten tekemään mozzarellaa ja avokadoa jogurttikastikkeessa.

Minähän tein tietenkin työtä käskettyä, ja kyllä kannatti. Maut sopivat nimittäin ihan mahdottoman mukavasti yhteen. Ja kaikkein parasta tässä oli se, etten olisi ikinä hoksannut kokeilla tällaisten ainesten yhdistelmää omatoimisesti. Eläköön siis muut ruokablogit:

Mozzarellaa ja avokadoa jogurttikastikkeessa (alkujaan Visa Nurmen ja Antti Vahteran keittokirjasta Likivihreät)

2 pussia buffalomozzarellaa
2 avokadoa
2 dl ruokajugurttia
1 sitruuna
2 tl sokeria
1/2 punaista chilipalkoa
1 dl basilikaa
tuoretta rosmariinia
Maldon-suolaa
mustapippuria myllystä

Puolita avokadot, koverra liha kuorista ja pilko reiluiksi kuutioiksi. Kierittele kuutiot kulhossa puolikkaan sitruunan mehussa, etteivät ne tummu.
Revi tai leikkaa mozzarella paloiksi ja asettele laakealle tarjoiluvadille. Sekoita jogurtti, puolikkaan sitruunan mehu ja sokeri. Levitä seos juuston päälle. Heittele pinnalle avokado-kuutiot sekä pilkotut chilit ja yrtit. Viimeistele suolalla ja mustapippurilla.

Mozzarella-avokadosekoitelmasta sai mukavan pikkusyötävän, joka maistui oikein hyvin ilman leipääkin. Päälle pilkottu chili oli itse kasvatettua Hungarian Hot Cherry -lajiketta.

Jälkiruokaosastolta olen kokeillut viime aikoina ainakin Kokkien ja Pottien omenatorneja. Lisäksi iskin silmäni Sillä sipulien tarte tatiniin. Joskus lähiaikoina on aivan pakko saada vielä vanhaa kunnon kauratoskaomenaa.

Kertokaahan kommenttilaatikossa, mikäli olette itse tehneet hyviä blogireseptilöytöjä viime aikoina.

torstaina, syyskuuta 15, 2011

Mukapastaa

Kuten täällä Pastanjauhannassakin on tullut mainittua, yritän nykykokkailuissani löytää vaihtoehtoja perunalle ja valkoisille jauhoille. Mutta mitä sitten tehdään, jos sattuu tekemään mieli pasta bolognesea?

Pelkän pastakastikkeen syöminen tuntuu jotenkin hullunkuriselta, joten jotkut tekevät soosin kaveriksi mukapastaa vaikka kesäkurpitsasta tai porkkanasta. Minä pääsin viikonloppuna maistamaan jauhelihakastikkeen kanssa kuorimaveitsellä suikaloitua kesäkurpitsaa, jota oli hetken aikaa paahdettu pannulla kuumennetussa oliiviöljyssä.

Kesäkurpitsan maku onnistui muuttumaan yllättävän kaalimaiseksi, mutta mitäpä se haittaa. Kaalihan on hyvää. Ja nyt alkoi tietenkin tehdä mieli kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitä niin kuin aina tähän aikaan vuodesta.

Enpä olisi kuusi vuotta sitten pastanjauhannan aloittamista suunnitellessani arvannut, että korvaisin vielä joskus tagliatellen suikaloidulla kesäkurpitsalla. Silloin osasin sentään luullakseni tehdä jo yhtä hyvää bolognesea kuin nykyäänkin.

Mutta mukavasti tulee kokkailtua erilaisista kasviksista monipuolisemmin kaikenlaista, kun ei automaattisesti tule aina turvauduttua pastaan, riisiin tai perunaan. Kerran tein esimerkiksi grillattua mustaajuurta.

Huomatkaa juurien taustalla näkyvä tomaattisalaatti. Siinä oli kesän parhaat tomaatit, Haaparannan ICA Maxista löytyneitä tomat gourmet -nimisiä pieniä sekoitelmatomaatteja. Täydellisen kypsiä ja makoisia ja ihan varmasti parempaa kuin mikään muu koko maailmassa:



lauantaina, syyskuuta 03, 2011

Amerikan omeletti

Jamie's America -kokkausprojektini on ollut hiukan jäissä (unohdin koko jutun muutama kuukausi sitten kokonaan), mutta nyt homma on nytkähtänyt siinä määrin eteenpäin, että kirjan New York -reseptit on kokattu Chinatowniin asti lukuun ottamatta suklaapohjaisia samettisia kuppikakkuja.

Saattaa olla, että hyppään parin seuraavan reseptin yli suoraan kimchiin. Sitä on nimittäin ollut tarkoitus kokeilla jo vaikka kuinka pitkään.

Jakamisen arvoinen kokeilluista resepteistä on tämä savulohiomeletti, jonka pinta jäi sopivan hitaan kypsyttelyn jälkeen juuri sopivan löysäksi. Lisäksi tiraus sitruunan raikkautta sekä savulohen maukkautta, ja maittava iltaruoka oli valmis:
Gordon Bennett -omeletti

oliiviöljyä
4 kevätsipulia, hienoksi viipaloituna (me käytimme paria pientä tavallista sipulia, kun kevätsipulia ei kaupasta enää löytynyt)
200g savukalaa - makrillia, (kirjo)lohta tms.
2 pientä nokaretta voita
1 sitruuna
merisuolaa, vastarouhittua mustapippuria
5 suurta kananmunaa, mielellään luomusellaisia
1-2 kukkurallista ruokalusikallista raastettua parmesaania
pieni nippu ruohosipulia, hienoksi pilkottuna

Kuumenna paistinpannussa keskilämmöllä loraus oliiviöljyä. Lisää pilkotut (kevät)sipulit ja muserra sitten joukkoon savukala niin, että saat erikokoisia kimpaleita. Lisää voinokareet ja ravistele pannua hieman niin, että kaikki peittuu tasaisesti voihin ja öljyyn. Raasta sekaan kuoret puolesta sitruunasta ja lisää ripaus mustapippuria. Paista 3-4 minuuttia, kunnes sipulit ovat pehmenneet, mutteivät vielä ottaneet väriä.

Käännä lämpöä pykälän tai parin verran pienemmälle. Vispaa munien rakenne rikki kulhossa ja lisää niiden sekaan reilu ruokalusikallinen raastettua parmesaania sekä hieman suolaa ja pippuria. Tarkista, että sipuli-kalaseos on tasaisesti ympäri pannua ja kaada sitten päälle vispatut munat. Vetele juoksevaa kananmunaa puulastalla edestakaisin, jotta se jakaantuu tasaisesti ympäri pannua ja solahtaa mukavasti kalanpalojen ja sipulin jättämiin koloihin. Kun raakaa muna loppuu paistoksen pinnalta, lopeta hämmentäminen ja käännä lämpöä vielä pienemmälle: yhdestä kuuteen merkatulla hellalla hyvä asento on 1-2, ei kuumempi.

Anna paistoksen hyytyä vielä hetki. Voit koittaa nostaa sitä reunastaan lastalla ja kurkata alle, ettei pohja pala. Riittävän pienellä lämmöllä riittävän hitaasti hauduttamalla saat tasaisen lopputuloksen. Kun neste pinnalla on asettunut ja muuttunut läpinäkymättömäksi, luistata omeletti tarjoilualustalle. Usein omeletit keikautetaan tässä vaiheessa kaksin kerroin, mutta Jamie suosittelee tämän tarjoilemista avomallina, jotta kala ja muut täytteet näkyvät kauniisti läpi. Ripottele päälle hienoksi hakattu ruohosipuli ja vielä hieman raastettua parmesaania. Purista pinnalle myös sitruunan mehua.

Jamie kehotti tarjoilemaan omeletin tuoreen leivän kanssa, mutta tuntui se hyvin toimivan ilmankin.
Nyt en kyllä enää kehtaa julkaista tästä samasta kirjasta enää kovin monta uutta ohjetta. Tässä joka tapauksessa parin aukeaman päästä löytyvä salaatti, johon tuli paistettuja sieniä sekä öljyssä friteerattuja valkosipulilastuja:


perjantaina, syyskuuta 02, 2011

Ensimmäinen chilinkasvatuksemme: paljon kasvia, vähän chiliä

Alkuvuodesta aloitettu chiliprojekti venyi pidemmäksi kuin kuvittelimme, mutta nyt lienee hyvä paikka loppuyhteenvedolle, opiksi ottamiselle ja vinkkien kyselemiselle seuraavaa kasvatusoperaatiota varten. Kasvit kasvoivat ja chilejäkin saatiin, mutta ei ihan siinä määrin ja niin nopeasti kuin olisimme kuvitelleet.

Nyt kuulisimmekin mielellämme kokeneempien oppeja ja vinkkejä, jotta seuraavalla kerralla saadaan enemmän tulta suuhun!

Idätys

Idätimme useammansorttisia chilinsiemeniä sekä pienissä kivivillakuutioissa että mullassa. Kun vihreää punnersi esiin, kaikki taimenalut siirrettiin aluksi Zengrow-vesiviljelyjärjestelmän lampun alle. Tässä vaiheessa kaikki meni vielä jotakuinkin mallikkaasti: chilit ottivat vähitellen pituutta ja massaa, kuten kuuliaisten eliönalkujen kuuluukin.

Jatkoimme tätä vaihetta ehkä kuitenkin hieman liian pitkään, ja lisäksi valoa oli kasvien määrään nähden hintsunlaisesti. Tuloksena oli nippu suhteellisen hinteliä taimia, joista kuitenkin valikoimme pontevimmat jatkoon.

Kasvatus

Kun taimet olivat venytelleet reilun vaaksan mittaisiksi, eriytimme ne kahteen ryhmään siten, että osa laitettiin kivivillakuutioissaan Zengrow-järjestelmän kastelulaitteeseen, mutta Zengrow'n mukana tulleita valoja huomattavasti tehokkaamman kasvilampun, projektiin lainaksi saadun ns. suurpainenatriumvalaisimen alle. Multaan, tavallisiin punaisiin saviruukkuihin istutetut taimet taas asetettiin Zengrow-loisteputkivalaisinten alle.

Tehokkaampi lamppu näytti selvästi voimansa: sen alla chilit ryhtyivät sekä venymään että paksuuntumaan uskomatonta vauhtia! Paksua, puumaista vartta puski jopa liian kanssa.

Emme oikein tienneet, millä tavoin chilejä olisi pitänyt latvoa ja karsia, joten tuloksena olikin hetken päästä melkoisen sekava viidakko joka suuntaan pursuavaa ja laajenevaa chilikasvustoa. Yli äyräiden ja ohi lampun kasvavia oksia koitin silloin tällöin leikellä, mutta kasvien hallinnassa pitämisessä oli kyllä täysi työ!

Lannoitus

Sekä mullassa että vesiviljelyssä kasvaneitä chilejä ruokittiin General Hydroponicsin kolmikomponenttisella Flora-sarjalla siten, että alkuvaiheessa kasveille annettiin suhteessa enemmän Gro-pullon sisältöä - ja kasvun jatkuessa Bloom-pullosta lurautettiin aina joka lannoituksella hieman enemmän, Gro-komponentin kustannuksella. Micro-liemen osuus pidettiin koko ajan vakiona.

Tällaisen useammasta komponentista koostuvan lannoitteen ero kotoisiin Substraleihin ym. onkin juuri siinä, että lannoitteen koostumusta voi säädellä kasvin elinvaiheen mukaan. Ottaessaan pituutta ja kasvattaessaan vihreitä osia kasvin tarpeet ovat painottuneet hieman toisella tavoin kuin hedelmänmuodostusvaiheessa.

Luonto hoitanee asian automaattisesti siten, että maaperän koostumus ja ravintopitoisuus muuttuu pikku hiljaa keväästä syksyyn kohti sadonkorjuuaikaa mentäessä, mutta näin sisällä kliinisissä olosuhteissa keinovalon alla ei lahoavasta aluskasvillisuudesta ja kastemadoista ole juuri apua.

Alussa säädin lannoitelienten pH:tkin aina suositusarvoon mukana tulleen mittaus- ja hapotuskitin avulla, mutta koska täkäläinen hanavesi oli ilmeisesti jo luonnostaan melko lähellä, jätin puuhan sittemmin pois. Ainakaan näkyvää eroa kasvussa ei ollut.

Sadonkorjuu

Tehokkaamman lampun alle laitetut chilit kasvoivat järjetöntä vauhtia ja kukkivat lähes koko ajan, mutta harmittavan harva kukista kasvoi lopulta hedelmäksi ja pääsi lautaselle asti. Jotenkin tuntui, että kukkia tuli aina kasvien yläosiin - jotka sitten nopeasti kukkia kasvatettuaan venyivät pituutta niin paljon, että ne joko kasvoivat kokonaan kasvivalon ylitse hämärään tai sitten niin lähelle lamppua, että kuumuus kuivatti kukat, jotka kasvi sitten hetken päästä varisti lattialle.

Paksuksi ja tuuheaksi kasvanut ja sitä myötä pöydän tasoon taipunut CAP 220 -lajikkeen chili taisi onnistua vetäytymään sen verran muita syrjempään, etteivät sen kukat päässeet kurkottelemaan liian ylös, ja se oli näin ollen tämänkertaisista kasveista satoisin. Lähinnä siitä - sekä onneksi myös muutamasta kovasti odotetun Aji Cristal -lajikkeen oksasta - saatiin kerättyä yhteensä reilu teevadillinen chilejä.

Matkan varrella oli tosin ehditty jo vetää hieman välistä ja poimia muutamia kypsännäköisiä yksilöitä muun muassa täytettäviksi ja pekonikääreessä grillattaviksi.Mullassa Zengrow'n loistelamppujen alla kasvaneet chilit jäivät sen verran pieniksi, etteivät ne kantaneet juurikaan hedelmää.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että niitä taisi tulla kasteltuakin hieman liian paljon puhtaalla vedellä ja liian vähän lannoiteliuoksella. Onneksi Kokit ja potit -Hannelelta saaduista Hungarian Hot Cherry -chileistä kasvoi kuitenkin sen verran palkoa, että siemeniä saatiin talteen seuraavaa kasvatuskokeilua varten.

Mitä tästä opimme?

Seuraavalla kerralla kasveja pitää ehdottomasti leikellä ja karsia karkeammalla kädellä, jotteivät ne lehahda niin joka suuntaan rönsyäväksi verkostoksi. Jollain tavalla tulisi pystyä myös kontrolloimaan niiden korkeutta - ainakin, jos pyritään pitämään kasvatustoiminta sisätiloissa ja pöydällä.

Miten olette tämän ongelman ratkaisseet ja millä tavoin kasvejanne leikelleet? Entä miten olette lannoittaneet chilejänne, ja millaisten valojen alla olette niitä kasvattaneet? Oletteko saaneet pidettyä kukat ja hedelmät järkevillä korkeuksilla, vai pyristelevätkö ne muillakin kohti taivaita?

Miten satoa kannattaisi kerätä? Vähitellen, sitä mukaa kun syötävännäköisiä chilejä ilmaantuu - vaiko kerralla koko kasvustosta?Keräämme siis opit, syömme tämänkertaiset chilit ja toivottavasti hivenen viisaampina käymme kohti uutta yritystä.




Instagram

pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails