torstaina, maaliskuuta 25, 2010

Loimulohta ja bataattikeittoa pilkkireissun jälkilöylyissä

Vaikka pilkkireissumme saalis oli ehkä hieman odotetustikin laihanlainen, oli meillä siinä mielessä onni puolellamme, että illan isäntä oli käynyt jo aamulla pilkkimässä kaupasta aivan kunnon lohenpätkän, joka sitten loimutettiin illan himmetessä.

Ensin nautittiin kuitenkin Hesarin sivuilla ohjeistettua bataattikeittoa, joka toimi chilillä ja persiljalla koristeltuna oivasti. Keitto oli talvipäivään sopivan paksua ja maukasta, ei mitään ohutta lientä.

Inkun bataattikeitto

1 iso sipuli
2-3 valkosipulin kynttä
1 tl currya
2 rkl öljyä
n. 800 g bataattia
2 porkkanaa
1-2 (jauhoista) perunaa
n. 8 dl vettä
3-5 rkl kasvis- tai kanafondia (veden + fondin voi korvata suoraan kasvis- tai kanaliemellä)
1 lime
1/2 tl jauhettua chiliä
2 rkl hunajaa
2 rkl hienonnettua korianteria
1 tkl ranskankermaa
mustapippuria myllystä
suolaa
persilja- tai korianterisilppua, (chilisilppua)

Kuori ja kuutioi bataatit, porkkanat ja perunat, hienonna sipuli ja valkosipuli.

Kuullota sipuli ja valkosipuli öljyssä kattilassa. Lisää curry ja kuullota vielä hetki.

Lisää bataatit, porkkanat sekä perunat. Kaada kattilaan vettä sen verran, että kasvikset juuri ja juuri peittyvät. Lisää fondi ja mausta limestä puristetulla mehulla sekä chilillä. Keitä miedolla lämmöllä kypsäksi (eli pehmeäksi), lisää vettä tarvittaessa.

Soseuta keitto sauvasekoittimella. Mausta hunajalla, mustapippurilla ja hienonnetulla korianterilla. Lisää lopuksi ranskankerma ja kuumenna kiehuvaksi.

Ripottele keiton pinnalle persilja- tai korianterisilppua ja tarjoa rapeakuorisen maalaisleivän kera.

Kun keitto oli nautittu, miesväki siirtyi oluineen heteronormatiivisesti pihamaalle sytyttelemään savustus- ja loimutuskamiinaa. Kyseessä oli sen verran masseva aparaatti, että pohjalaisessa heräsi kateus - ja kilpavarustelun vaara onkin nyt kevään koittaessa ilmeinen.

Suolattua lohifilettä loimutettiin talvi-illassa puolisen tuntia, pintaa aina välillä taskulampun valossa tarkistellen. Tarkkailu palkittiin, sillä kalasta tuli aivan mainio: pinnalta juuri sopivasti paahtunut, mutta sisältä pehmeän mehevä. Joko kirjoitin, että tuollainen pönttö pitää saada itsellekin? Siinä voi kuulemma savustaakin!

Aiemmin olemme hieman himoinneet jonkinlaista takkaan aseteltavaa loimutustelinettä. Onko sellaisesta kellään kokemuksia?

Kalan kanssa nautittiin raikas tillillä maustettu kastike ja uunissa paahdettuja juureksia.

Pääruoan nauttimista seuranneen ahkeran saunonnan jälkeen pöytään oli katettu vielä suklaafondue, eli vaaleasta ja tummasta suklaasta sulatettu kastike sekä vadillinen valmiiksi pilkottuja hedelmiä. Kiitokset vaan vielä illan isännälle ja emännälle!

tiistaina, maaliskuuta 23, 2010

Pilkillä (ja vähän eväsretkelläkin)

Kävimme kumpainenkin jauhaja viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa eläissämme pilkillä. Tapahtuma sovittiin kokeneemman tuttavapariskunnan kanssa juhlallisesti ja hyvissä ajoin jo yli kvartaali sitten, uudenvuodenaaton kemuissa - joissa näköjään uskallettiin katsoa rohkeasti edessä avautuvaan vuoteen.

Jauhajia kun ollaan, ja laiskoja ulkoilemaan, niin aloitettiin tietenkin eväiden teolla. Osviittaa otettiin tällä kertaa pikkuruisesta lehdestä. Minä olen nimittäin ikäni ollut suuri aikakauslehtifani - jo pienenä istuin kaiket päivät kirjaston nurkassa nenä kiinni lehdissä, jos en ollut kuikuilemassa viestejä esi-internetiaalisen ajan modeemiboxeissa.

Nyt, kun lehtitalot kilvan kaulivat aviisejaan bittimuotoon hupenevien mainosvirtojen edessä, pitää niihinkin tietenkin ahnaasti tutustua. Ja eikös eräässä ehkä ansioituneimmin miniatyyriseen mobiilimuotoon tiristetyistä heti ollut ruokajuttua. Valmistimme siis talvipäivään sandwicheja ja ruokatermokseen lämmikkeeksi purjo-perunasosekeittoa.

Kinkku-cheddar-sinappi-rucola -sandwichit

leipää: kaikki paitsi ehkä ihan tiukimmat ruisleivät käyvät
kinkkusiivuja
cheddaria, mielellään ei sulateversiota vaan palana
dijon-sinappia
rucolaa

Sandwichit tehtiin kahdenlaiseen leipään: vaaleaan perusvehnäiseen ja kaupan "hedelmäiseen aamiaisleipään", johon oli leivottu sekaan rusinoita ym. sattumia.

Sandwicheissa noudatimme kuuliaisesti GQ:n välittämää Top Chef -tuomari Tom Colicchion ohjetta pitää kosteat ainekset erillään kuivista. Niinpä sinappi siveltiin ovelasti juuston päälle ja peitettiin sen jälkeen rucolan ja kinkun alle. Näin se ei päässyt vetyttämään kuohkeaa leipää ja suutuntuma säilyi jäällä evästä haukottaessa ilmavana.

Purjo-perunasosekeittoa on tehty meillä ennenkin. Tällä kertaa mukailtiin GQ:n ohjetta sen verran, että myös kuutioituja perunoita ruskistettiin hetken aikaa öljyssä sipulien kumppanina. Liemenä käytettiin valmiseineksiksi kohtuullisen hyvin toimivia keittelevän Puljongin kanalientä. Keitin ja soseutin keiton valmiiksi jääkaappiin jo edeltävänä iltana, jolloin aamulla riitti, että sen kiehautti kuumaksi ja kaatoi termokseen.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2010

Kasvisliemessä

Olen suunnitellut omatoimista liemien keittämisen aloittamista jo lähemmäs vuoden ajan. Aluksi liemiä ei tarvinnut mihinkään (kesä), välillä laiskottelin (syksy) ja lopuksi (talvella) paikallistin kaupasta Puljongin, jolle voisin mielihyvin myöntää vaikka ruoka-aiheisen mitalin.

Mutta hohoo: nyt keitin viimein kasvislientä! Liemeen tuli sipulia, valkosipulia, fenkolia, varsiselleriä, porkkanaa, timjamia sekä sitruunaa. (Sienistä vähän haaveilin, mutta en nyt viitsinyt niitä erikseen tätä varten ostaa.) Pyysin miespuolista pastanjauhajaa ottamaan ainesvalikoimasta kuvan, mihin hän tietenkin humoristiseen tyyliinsä totesi, että postauksen aiheeksi taitaa tulla "hedelmäkassi kaatui pöydälle".

Emme sattuneista syistä harrasta juurikaan lavastettuja kuvia. Siis semmoisia, joissa pöydän reunalle on jätetty muutama sipuli tuomaan vähän kotoisampaa tunnelmaa.

Liha- ja kalaliemessä on ehkä kasvislientä enemmän ideaa, koska sillä keinoin kallisarvoiset raaka-aineet tulee käytettyä luita ja ruotoja myöten. Kasvisliemenkin kasvikset voi toki muusata vaikka sosekeitoksi, mutta on sen keittäminen silti vähän omituista. Eikö satunnaisten kasvisten keitinvedenkin voisi periaatteessa tulkita jonkinsorttiseksi kasvisliemeksi.

Mutta tokihan liemille on aina käyttöä, ja tätäkin lientä kipattiin saman tien seuraavaan kokkaukseen makua antamaan.

(Tämä oli taas näitä meikäläisen perinteisiä "postaanpa ilman minkäänlaista johtoajatusta tai punaista lankaa". Mikäli liemiasiat kiinnostavat vähän asiaatuntevammaltakin kannalta, kannattaa lukea vaikkapa Molekyyligastronomia-blogin muutaman päivän takaisesta lihaliemitestistä.)

sunnuntaina, maaliskuuta 21, 2010

Kokeilussa Gastronautti

Minä olen enimmäkseen ihan kamala stressaaja ja suorituskeskeinen panikoija, joka on aina pikkuisen takakireä. Siksi aina silloin tällöin on mukava viettää paremman puoliskon kanssa täydellisiä lekottelupäiviä, jolloin vain köllötellään sohvalla, syödään valmisruokaa ja pidetään tv-ohjelmien katselemisrupeamia.

Sen jälkeen näen aina parin yön ajan unia tv-sarjojen hahmoista enemmän kuin esim. omista kavereistani, mikä on sinänsä tietenkin pikkuisen säälittävää. Mutta joskus on joka tapauksessa mukava rentoilla.

Valmisruoka ei tarkoita meillä kaupoista löytyvien einestiskien aarteita vaan ennemminkin paikallisista ravintoloista kotiin noudettua sapuskaa. Katselemissamme amerikkalaisissa tv-sarjoissa ruokaa tilataan usein kotiin vaikka minkälaisista ravintoloista, mutta pikkuruisessa kotikaupungissamme tilausruokien valikoima on ollut viime kuukausiin asti aika vähäinen. Känkkypizzaa on tietenkin tilattavissa vaikka kuinka monesta paikasta, mutta jotenkin siitäkin on mennyt hohto omatekoisiin pizzoihin verrattuna.

Eikä supersuosikkini Peppes Pizzakaan taida kuljettaa Pohjois-Suomeen.

Nyt tilausruokamahdollisuudet ovat kasvaneet suorastaan kiinnostaviksi, kun Gastronautti on viimein laajentanut toimintaansa Ouluun. Listoilla on tällä hetkellä Crecian, Göreme Pizza & Kebab, Hesburger, Oskarin Kellari, Tomo Sushibar, Winger sekä itselleni tuntemattomampi Cuu-Long(*. Kotiin pystyy tilamaan siis muun muassa sushia, mikä ei äkkiseltään kuulosta ollenkaan hullummalta.

Me testasimme Gastronauttia yhtenä päivänä tilaamalla nostalgiaruokaa siipibaari Wingeristä. Nostalgiaa sen takia, että Wingerissä oli opiskeluaikana ihan ykköstä käydä syömässä tuhottoman halpoja toasteja ja ranskalaisia, jotka tarjoiltiin (ketsupin kera) kivasta korista. Kotipakettiin tuommoinen ruoka ei tietenkään kamalan hyvin sovi (leipä menettää rapsakkuutensa ja ranskalaisista tulee löysiä ja virttyneitä), mutta milloinpa minä olisin ajatellut kovinkaan järkevästi.

Järkevämpi jauhaja tilasi tulisia siipiä:

Hyvin toimi kotiin tilaaminen. Sapuskan pystyi maksamaan netissä jo ennakkoon, ja sitten vain ovikellon soittoa odottelemaan. Kestoa en hoksannut kellostani vilkuilla (koska rentoilu), mutta ei siinä mitenkään tuhottoman kauan tuntunut menevän... siitä huolimatta, että nälkä sattui olemaan melkoisen suuri. Miinusta tietenkin tulee suuresta roskan määrästä, mistä syystä olisi tietenkin kätevämpää käydä syömässä eväkset paikan päällä ravintoloissa.

Take-away on periaatteessa Suomen oloissa muutenkin hieman järjetön juttu. Pari vuotta sitten Los Angelesissa tilanne oli ihan toisenlainen: parkkitilaa oli monien ruokapaikkojen yhteydessä onnettoman vähän, mistä syystä kotipaketit & pikaruokapaikkojen yhteydessä olevat autokaistat olivat tosiaan tarpeen vaatima ilmiö.

Mekin kävimme yhdessä ihanassa leipomossa (La Brea Bakery), jonka pihalle auton sai parkkeerata ainoastaan viideksitoista minuutiksi. Aamiaisleivät pakattiin luontevasti pahviin ja ne maistuivatkin makoisalle, mutta olihan se omituista, kun ei pystynyt ruokailemaan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Ja hankalaakin, kun onnistuin valuttamaan oman leipäni välistä täytteitä vaatteilleni (minkä jälkeen olin tietenkin taas vähän takakireä).

Noutoruokailun idea lienee joka tapauksessa levinnyt maailmalle nimenomaan Amerikasta. Hyvinä puolina teik-ö-veikissä on usein (paikalla suoritettuun ruokailuun verrattuna) edullisempi hinta (esim. Rossossa mainostetaan -15 %:n alennusta listahinnoista). Lisäksi kotioloissa ei tietenkään tarvitse maksaa juomista erikseen, eli esim. mahdollisen viinipullon hintaan ei tule ravintolalisää. Kotona ei myöskään joudu mihinkään ankeaan ovinurkkapöytään, vaan annoksensa kanssa voi linnoittautua vaikka takkatulen ääreen.

Mutta kannatan toki siitä huolimatta ravintoloissa ruokailua. Oululaiset ravintolat vaan pärjäsivät viimeisimmässä top50-ravintolalistauksessa ihan ällistyttävän huonosti. Pohjois-Suomen paras ravintola löytyy siis periaatteessa Rovaniemeltä.

(* Kappas. En tiennytkään, että Oulusta saa vietnamilaista ruokaa.

perjantaina, maaliskuuta 19, 2010

Punajuurivuoka (saattaa sisältää palsternakkaa)

Olen ollut viime aikoina kehno ruokahaasteisiin osallistuja (ajatukseni hilaavat vielä nytkin viime kuun tofuhaasteessa), joten päätin tällä kertaa kokata maaliskuun palsternakkahaasteen kunniaksi edes jotakin aiheeseen liittyvää; olipa ruokaohje sitten kuinka kummallinen tahansa.

Tämä Hesarin ruokasivuilta löytämäni testiresepti ei ollut tosin ollenkaan kummallinen. Sen sijaan havaitsin siinä hyvinkin monta ilahduttavaa asiaa:

a) ohjeeseen sisältyy superyhdistelmä punajuurta sekä sinihomejuustoa
b) ainekset on mahdollista ostaa lähes kokonaan kotimaisina (tai lähellä tuotettuina)
c) edelliseen liittyen, ohralle on aina kiva löytää uusia käyttökohteita
d) lopputuloksen on pakosta oltava aika mehevä
e) ainesosien joukossa on hauskasti happamia, makeita sekä suolaisia elementtejä (en oikein tiedä, mahtaako seassa olla jotain karvastakin; mikä ruoka-aines yleensä ottaen edes maistuu karvaalta?)
f) jännä tehdä ruokaa vaihteeksi one-pot -meiningillä
Sinihomejuustolla maustettu punajuurilaatikko

1 dl ohraryynejä
vettä keittämiseen (laita suolaa keitinveteen)
3–5 tuoreita punajuuria (noin 600 g)
vettä keittämiseen (laita suolaa keitinveteen)
1 rkl rypsiöljyä
250 g jauhelihaa
1 pieni sipuli
2 valkosipulin kynttä
1 palsternakka
1–2 porkkanaa
2 tl hunajaa
2 tl punaviinietikkaa
150 g sinihomejuustoa
suolaa ja valkopippuria
1 1/2 dl kasvis- tai kanalientä
2 dl kuohu- tai ruokakermaa

Keitä ohraryynit miedosti suolalla maustetussa vedessä. Keitä punajuuret suolalla maustetussa vedessä kypsiksi.
Kuori ja raasta punajuuret. Kuori sipuli ja valkosipuli, hienonna. Kuori palsternakka ja porkkana, ja pilko pieniksi tai raasta.
Paista jauheliha suuressa pannussa ja lisää sekaan sipuli, valkosipuli, palsternakka ja porkkana, anna hautua hetki. Sekoita kaikki aineet keskenään, mausta seos suolalla ja valkopippurilla.
Öljyä uunivuoka, laita ainekset vuokaan. Paista 175-asteissa uunissa noin tunnin ajan.

Ihan hyvää tuli, vaikka kokkaus alkoi pahaenteisesti punajuurien pohjaan polttamisella. Palsternakka oli tässä murkinassa selvässä sivuroolissa, vaikka pilkoin sekaan parikin pientä yksilöä (palsternakan raastaminen ei jostain syystä ottanut onnistuakseen).

(Ja kyllä minä postaan vielä tämän kevään aikana sen tofumuonankin, saattepa nähdä.)

torstaina, maaliskuuta 18, 2010

Ongelmallinen texmex

Viime vuosituhannen lopulla Suomeen iski varsinainen texmex-buumi. Kaupoissa raivattiin hyllytilaa keltaisille old el pasoille ja punaisille santa maria -paketeille. Illanvietoissa sipsit vaihtuivat yhtäkkiä nachoihin ja kermaviiliin tehty Ranch-kastike medium-vahvuiseen purkkisalsaan. Yhteistuumin suoritettu pizzan paistaminen korvaantui texmex-illoilla, ja omaksi kokkailusuosikiksemme muodostuivat perusburritojen ohella muun muassa yltiöjuustoiset Cottage Enchiladat.

Minulla on ollut viimeisen vuoden ajan hyvinkin ristiriitainen suhtautuminen texmex-ruokaan syystä, että se on perustunut täkäläisessä mallissaan pitkälle teollisten tuotteiden käyttöön. Olemme tehneet toki usein itse sekä tortillat, guacamolen että tomaattisalsan, mutta esimerkiksi valmiit taco-maustepussit vierailevat keittiössämme siitä huolimatta hyvinkin tiheään.

Kuvassa näkyviin fajitaksiin yritin keitellä lihakastikkeen ihan oikeista aineista. Lisäsin normaalin jauheliha-tomaattikastikkeen joukkoon runsaasti pilkottua sipulia, chiliä (sekä tuoreena että kuivattuna purkista), juustokuminaa, jauhettua korianteria, suolaa sekä murskattua valkosipulia (tähän tapaan). Olihan se ihan hyvää, mutta lopputulos ei siitä huolimatta ollut sellainen, kuin ”sen olisi pitänyt olla”. Ehkä olisi pitänyt heittää sekaan vähän arominvahvennettakin.

Seuraavalla kerralla, kun laadin texmex-dippikastikettamme, kippasin taas kuuliaisesti mukaan pussillisen valmista taco-mausteseosta. Seurauksella, että soosi maistui minun suussani nyt ihan mahdottoman keinotekoiselta. Nimim. suuret on murheet taas meikäläisellä.

Mutta täällä sitä ollaan, texmex-umpikujassa. Ehkä se on vaan tunnustettava, että kaikkea ei pysty tekemään itse. Esimerkiksi kiinalainen tai intialainen ruoka ei vaan maistu kotikeittiössä valmistettuna ihan siltä, miltä sen olettaisi kaikkien ravintolakokemusten perusteella maistuvan (tai sitten en vaan osaa).

Kakutkin syntyvät konditorioissa kätevämmin. Siitä huolimatta aion tehdä tänä vuonna synttärikakkuni itse, varokaa vaan! Tosin perinteisen täytekakun edelle saattaa kiilata viime kesästä asti mieltäni kutkuttanut kookos-banaani-passiohedelmäpavlova, joka pääsi vähän aikaa sitten Sorsanpaistajan synttäripöytään.

Psst. teollisista tomaattisalsoista vielä sen verran, että olen todennut kohtalaisen hyväksi (tai ainakin syömäkelpoiseksi) Chilikaupan Daniel's Fire Roast Salsan (jota ei tietenkään juuri nyt näytä olevan valikoimissa) sekä Ruotsin puolelta saatavan ICA I love eco -luomusalsan. Harmi, ettei niitä kumpaakaan saa mistään lähikaupasta.

tiistaina, maaliskuuta 16, 2010

Katsaus veitsitelineen suuntaan

Veitsistä kysellään aina silloin tällöin, joten tässä vilaus veitsitelineeseemme. Vielä muutamia vuosia sitten meillä leikattiin aina heikoilla puukoilla, jotka nekin olivat aina niin tylsiä, että vihanneksista pursusivat mehut ulos ennen kuin kuori antoi terän alla periksi. Vieraskynämme Bronx sitten onnistui ujuttamaan ajatuksen kunnollisemmista veitsistä elämäämme, ja sillä tiellä ollaan!

Bronxin esimerkkiä mukaillen hankimme Zwilling J.A. Henckelsin - eli tuttavammin Kaksosten - kokkiveitsen, ja kokemus oli nuljujen, iät ajat keittiön vetolaatikoiden pohjilla keittokauhoja ja grillipihtejä vasten hengettömiksi hankautuneiden veisten jälkeen uskomaton: kypsä tomaattikin viipaloitui kauniin tasaisiksi siivuiksi aivan tuosta vaan.

Ajattelin välittömästi, että tässä on nyt käsillä jotain, mistä on pidettävä kiinni, ja hankin veitselle kaveriksi teroituspuukon. Normaalissakin käytössä terävän terän ohuenohut reuna nimittäin vähitellen kiertyy ja taipuu mutkalle, eikä terä enää pure niin napakasti. Veitsi ei tällöin välttämättä ole vielä tylsynyt, mutta ohut kärki todellakin aivan kirjaimellisesti käyristyy hetken leikkaamisen jälkeen. Muutama pyyhkäisy puikolla palauttaa terän kärjen takaisin suoraan. Tämä on juuri sitä puuhaa, jota TV-kokit lipsuttelevat näyttävästi veitsillään ennen paloittelupuuhiin antautumistaan.

Pidemmän käytön jälkeen terä vähitellen tylsyy niin, ettei puikotus enää auta. Silloin se on hiottava perinteisellä hiomakivellä tai muulla puikkoa rajummalla välineellä. Puikko- ja kivipuuhista, samoin kuin teroituksesta ylipäänsä, löytyy tietoa ja ohjeistusta hyvin jo netistäkin.

Sittemmin olemme hankkineet Kaksosten sahalaitaisen leipäveitsen, joka pureutuu hyvin esim. tuoreeseen patonkiin. Sillä saa melko höttöisenkin leivän viipaleiksi ilman että leipä painuu liian lyttyyn. Muita juuri tiettyyn käyttötarkoitukseen hankittuja veitsiämme taitavat olla lähinnä paistiveitsi lihalle ja fileointiveitsi kalalle - niin, ja tietenkin veikeä Kaksosten juustoveitsi. Yleisimmin käytössä ovat kuitenkin ihan tavalliset yleiskokkiveitset. Niillä sujuu melkein puuha kuin puuha.

Millaisia veitsikokemuksia teillä muilla on? Kiinnostaisi kuulla esim. näkemyksiä keraamisista veitsistä, sellaisia kun emme ole vielä päässeet kokeilemaan. Tuttavamme kyllä hankki vastikään sellaisen matkoiltaan, joten päässemme tiristämään häneltä lisätietoa, kun kokemusta on karttunut. Myös ohuilla japanilaisveitsillä tuntuu olevan vahva kannatus, mutta niistäkään meillä ei ole omakohtaista kokemusta.

torstaina, maaliskuuta 11, 2010

Makuisat kasvispihvit

Tapasin tasan viikko sitten järjestetyssä toimittajatilaisuudessa pari ystävällismielistä Maku-lehden toimittajaa, ja sain heiltä samalla uusimman (talvi 1/2010) Maku-lehden.

Minä tietenkin innostuin suurin piirtein kaikista tarjolla olleista resepteistä (samaten kuin haaveilemaan matkasta Vancouveriin), mutta päädyin viimein näihin nostalgisiin kasvispihveihin. Jälkiruokana olisi ollut mukava syödä vaikka samaisesta lehdestä löytyviä köyhiä ritareita, mutta niihin minulta puuttui tarveaineita eli kuivahtanutta vaaleaa leipää.
Kasvispihvit ja jogurttikastike

Kastike
1/2 kurkkua
2 dl ruokajogurttia
2 t minttua kuivattuna
1/4 tl suolaa

Pihvit
2 (200 g) porkkanaa
1 pieni sipuli
1 (200 g) pieni kesäkurpitsa
2 dl juustoraastetta
3 munaa
1/2 dl vehnäjauhoja
2 tl provencen yrttimaustetta
1/2 tl mustapippuria
1/2 tl suolaa

Paistamiseen
2 rkl rasvaa

Raasta pesty kurkku ja purista ylimääräinen neste pois. Yhdistä raasteen joukkoon muut aineet ja sekoita. Anna tekeytyä jääkaapissa pihvien teon ajan.
Kuori porkkanat ja sipuli. Pese kesäkurpitsa. Raasta kasvikset karkeaksi raasteeksi. Yhdistä kasvis- ja juustoraaste. Vatkaa munien rakenne rikki ja yhdistä muniin jauhot ja mausteet. Kaada munaseos raasteiden joukkoon ja sekoita.
Kuumenna lettupannulla rasvaa. Muotoile massasta pihvejä pannulle ja paista miedolla lämmöllä muutama minuutti molemmin puolin.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, että maltoin olla lastaamatta jogurttikastikkeen sekaan useaa murskattua valkosipulinkynttä, eli lopputulos oli vaihteeksi vähän miedompi ja minttuisampi. Noudattelin siis ohjetta hyvinkin tarkoin, paitsi ettei paistaminen tapahtunut kovinkaan miedolla lämmöllä. Milloin oppisin lukemaan annetut ohjeet loppuun asti?

Tästä kasvispihviohjeesta tuli mieleeni, että minulla on ollut jo pitkään aikomus tehdä pannukakkumaisia pihvejä raastetusta perunasta. Houkutteleva ohje löytyy mahtavasta blogista nimeltään MattBites: Potato Latkes from Martha Stewart.

keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2010

Gheetä, kookosta ja paheellista palmuöljyä

Huomasimme viime sunnuntaina, että Pakkahuoneenkadulla sijaitseva MiniMarket oli auki vielä siinä vaiheessa, kun varsinainen kohdekauppamme oli sulkenut ovensa onnettomasti jo klo 18. Sinnepä siis.

MiniMarketin valikoima oli ällistyttävän monipuolinen. Gheetä (eli kirkastettua voita) ovat monet tuttumme kuulemma jo kyseisestä kaupasta noutaneetkin, joten sitä lähti meidänkin mukaamme. Lisäksi intouduimme öljyhyllyllä, ja sain viimeinkin varastooni kookosöljyä, jolle olen miettinyt viimeisten kuukausien aikana hyvinkin monenlaisia käyttötarkoituksia.

Kookosöljyn valikoimisen jälkeen tein ilmeisesti vuosisadan mokan ja noukin ostosten joukkoon purkillisen palmuöljyä. Kotona ryhdyin etsiskelemään netistä kyseiselle tuotteelle sopivia käyttötarkoituksia sillä seurauksella, että sain lukea sivukaupalla tietoiskuja siitä, kuinka palmuöljy on syypää suurin piirtein kaikkiin maailman katastrofeihin.

Nyt maailma tuhoutuu, ja se on ihan vaan minun vikani.

Mutta missä ihmeen välissä ruokaostoksilla käymisestä tuli näin vaikeaa? Nykyään suurin piirtein joka ainoa tuote huutaa huonoa omaatuntoa muistuttamalla maailmanlaajuisesta riistosta, luonnon saastumisesta, eläinlajien sukupuuttoon kuolemisesta tai jättimäisestä hiilijalanjäljestä. Huoh. Ja miksi minun pitää olla innostunut nimenomaan kokkailusta ja matkustamisesta? Tuskin postimerkkeilijät, matonkutojat tai leijanlennättäjät tuntevat oloaan aivan yhtä paheelliseksi. Taikka mistäpä sen tietää.

Ostamani kookosöljykin vaikuttaa lähempää tarkasteltuna vähän ongelmalliselta. Sitäkin taitaa nimittäin olla sekä kiinteää että juoksevaa sorttia, joten saas nähdä, millä keinoin onnistun saamaan oman kiinteän versioni ulos pullosta. Voih. Ehkä minun pitäisi pysyä vaan suosiolla omalla (tomaattimurskasta, fetasta, punajuurista, ruisleivästä ja jauhetusta lampaanlihasta koostuvalla) mukavuusalueellani.

Keittiössämme on nyt joka tapauksessa pullollinen punaista palmuöljyä, ja sille pitäisi kehitellä jonkinlaista käyttötarkoitusta. Ainakin jonkinlaista palmuöljyä voi käyttää paistorasvana, jos sitä (saatavilla olevien tietoiskujen perusteella...) on käytetty paljon muun muassa pakasteranskalaisten valmistamiseen.

Palmuöljy vaikuttaisi olevan joillekin afrikkalaisille ruokalajeille yhtä olennaista kuin oliiviöljy välimerelliselle keittotaidolle, joten ehkäpä päädyn selailemaan hallussani olevia afrikkalaisia keittokirjoja.

tiistaina, maaliskuuta 09, 2010

Leivoslounas

Naistenpäivä on aika mukava keksintö. Siinä on sopivasti syytä korvata järkevä salaattilounas vaikkapa herkullisella kakkupalalla.

Muuten naistenpäivä ei aiheuttanut meillä mitään ihmeellisempiä toimenpiteitä. Mitä nyt armas aviomieheni hemmotteli minua päivän mittaan muutamaan otteeseen.

Äh, no tunnustettakoon, että söin minä sentään sitä salaattiakin:

Kuvan muonat on noudettu kahvila MaZarinesta. Lohisalaatin päälle on roiskuteltu hiukkasen talon omaa mangokastiketta, ja kakussa oli makuna yhdistelmä päärynää ja limettiä.

(Postauksen kuvat ovat taattua kännykkäkameralaatua. Onneksi ruokia pääsi sentään pitkästä aikaa kuvaamaan auringonvalossa. Plusasteita, lämpöä! Kevät?)

maanantaina, maaliskuuta 08, 2010

Kreikkalaiset fetapihvit

Rosmariini on niin mieltynyt paikallisten kreikkalaisravintoloiden tarjoamiin fetapihveihin, että päätin kokeilla sellaisen kokkaamista myös kotioloissa - ja kannatti! Pihvit olivat nimittäin oikein maukkaita, ja lisäksi ne vielä valmistuivat todella nopeasti ja helposti - jopa niin helposti ja vähistä aineksista, ettei tämä oikeastaan ole edes resepti. Harva einesruokakaan nimittäin syntyy näin kätevästi.

Useiden kreikkalais- ja muiden Välimeren ravintoloiden listoilla näkee tällaisia ohuita, eri tavoin täytettyjä pihvejä. Fetan ohella täkäläisissä ravintoloissa on tarjolla ainakin kuullotetulla sipulilla täytettyä versiota. Konseptiin kuuluu yleensä, että pihvi on paistettu melkoisen kypsäksi asti, mutta täytteet pitävät kokonaisuuden mehukkaana. Ohueksi hakattu pihvi paistuukin väistämättä kypsäksi - paksumman peruspihvin tapaisena mediumina sellaista ei tahdo saada pidettyä, vaikka haluaisi.

Nautimme fetapihvit salaatin, lohkoperunoiden ja kreikkalaisen punaviinin kanssa.

Kreikkalaiset fetapihvit

pihvejä (naudan sisä- tai ulkofilettä)
fetaa
suolaa, pippuria

Tein pihvit ulkofileestä, mutta sisäfile käy varmasti aivan yhtä lailla. Hakkasin pihvit lihanuijalla leikkuulautaa vasten melko ohuiksi, ehkä noin puolen sentin paksuisiksi lätyiksi.

Suolasin ja pippuroin pihvit kevyesti. Suolaa voi käyttää hieman vähemmän kuin pihveihin yleensä, sillä useimmat fetalaadut ovat varsin suolaisia. Murentelin sitten fetaa pihvien päälle ja taitoin ne kaksin kerroin. Yllätyksekseni pihvit pysyivät aika napakasti kiinni ilman sen kummempia pitimiä. Olin jo varannut viereen cocktail-tikkuja, joilla suunnittelin tikkaavani pihvit kiinni. Jos siis omasi vastustelevat enemmän, käytä ihmeessä tikkuja.

Paistoin pihvit voissa melko kuumalla pannulla molemmin puolin. Hyvä hetki lopettaa paistaminen tuntui olevan, kun feta oli jonkin verran sulanut. Ei kannata huolestua, vaikka osa juustosta valuu pihvien välistä pannulle. Valuman voi nimittäin kaataa lautaselle nostettujen pihvien päälle, jossa se toimii oivana kastikkeena.

Pihveille voi tehdä myös erillisen fetakastikkeen lorauttamalla pannulle fetan lisäksi kermaa, smetanaa ja sopivasti sherryä.

sunnuntaina, maaliskuuta 07, 2010

Nostalgiapläjäys: perunarieskat

Tein yhtenä päivänä perunamuusia, jota jäi kattilan pohjalle se harmillinen nokare, jota kukaan ei jaksa enää syödä (siitäkään huolimatta, että osaan tehdä tätä nykyä ihan kelvollista muusia).

Muusinjämiä katsellessani sisuunnuin, kaivoin esiin Kotiruoka-keittokirjan ja etsin sieltä vanhan kunnon perunarieskojen reseptin. Kahteen ja puoleen desiin perunamuusia tarvittiin saman verran ohrajauhoja, hiukkasen suolaa sekä yksi kananmuna. (Ohrajauhopaketissa olisi ollut huomattavasti monimutkaisempi ohje, mutta satuin olemaan sillä hetkellä hieman yksinkertaisella tuulella.)

Ainekset yhdistettiin taikinaksi, joka paineltiin leivinpaperille pienten rieskasten muotoon (rieskoihin kuuluu tietenkin reikien painelu haarukalla!) ja paistettiin 250-275 asteessa vajaan vartin verran. Ideana oli saada rieskan pintaan tummia pilkkuja (ja varoa samalla, ettei leivinpaperi kärvähdä liikaa kuumassa uunissa).

Ja voi taas koko tämän nostalgian määrää. Minulla oli nimittäin köyhänä opiskelijana tapana tehdä perunarieskaa aika useinkin iltateetuokioille. Niihin hetkiin, kun yritin parhaani mukaan vältellä gradun kirjoittamista, mutta taivuin sitten lopulta ja tein töitä yömyöhään (kääk, olen ollut jo silloin tämmöinen yökukkuja, joka ei saa päivänvalossa koskaan juuri mitään aikaan).

Jälleen kerran tarjoilin rieskoja iltateen kaverina. Rieskan päällekin oli hyvä kasata kaikenlaista jääkaappiin unohtunutta, niin kuin vaikka kuvassa näkyvää Riipisen metsopateeta (sitä syötiin täällä yhtenä aiempana iltana patongin päällysteenä... mistä tulikin mieleen, että meillä on tämän kevään missiona opetella tekemään mahdollisimman rapeakuorista patonkia).

lauantaina, maaliskuuta 06, 2010

Mistä te tulette, jatko-osa

Huomenna voisin kirjoittaa vaihteeksi jotain ihan oikeaakin ruoka-asiaa, mutta tähän väliin vielä jotain muuta. Kävin nimittäin taas uteliaisuuttani kurkkaamassa Pastanjauhannan liikenteen lähteitä, eli seuraavista blogeista on tullut meille viimeisten viikkojen aikana eniten kävijöitä.

Tällä kertaa mukana on myös ohjaajan kommenttiraita:

1. Siskot kokkaa (eläköön supersiskot!)
2. Liemessä (ei pastanjauhantaa vaan porkkananpurentaa)
3. Otetaan ensin puoli kiloa voita... (uusia päivityksiä, pliis)
4. Mimon menossa (jälleen kerran parhaiten sijoittunut ei-ruokablogi)
5. Kurpitsamoska (ja blogisti Mari)
6. Jensenin kiusaus (josta on voinut viime aikoina lukea esimerkiksi Karibianmeri-aiheisia reissujuttuja)
7. Sillä sipuli (pariskuntablogien parhautta)
8. Vegemisiä (kiitos ja kumarrus Oulu-sarjan voittajalle)
9. Jonna1983 (tsemppiblogi!)
10. Monkeyfood.net (apinakeittiö, jossa kokkaa muuli, vai miten se nyt meni)
11. Appelsiineja ja hunajaa (suomalaista ruokabloggausta suoraan Israelista)
12. Limepippuri (uutta tekstiä odotellaan tännekin)
13. Lettupannu (viime aikoina vinkkejä mm. parinkinlaiseen kasvispastaan)
14. Omenapuun alla (tunnelmablogi)
15. Kulinaarimuruja (hampaankolossa)
16. Avaruusasema.com (valoisaa avaruutta... ja hyviä ruokaohjeita)
17. Fakta & Farfalle (joka on myös helmikuun 2010 ruokablogi!)
18. Unelias kokki (Anna ei minusta ole ollut kyllä yhtään unelias, silloin kun ollaan nähty)
19. Tuu nyt jo, ketsuppi! (mietin tätä blogia aina Heinz-purkin pohjaa hakatessani)
20. Kätkö (kätkössä)
21. Tuulentupa (wanha kunnon)
22. Polkkapossu (Turun ylpeys)
23. Tyylilyylin touhuja (löytyihän täältä uusiakin tuttavuuksia!)
24. Vääränpolun taistelutanner (vau, kuinka vaikuttava bloginimi)
25. Peruspöperöä (reilu vuosi pöperöintiä!)

Muista sijoista mainittakoon, että Pastanjauhantaa olisi sijoittunut listan sijalle 28. Voiko olla nolompaa? Kyllähän me kieltämättä aika usein linkkaamme itseemme, vaikka äiti siitä jo lapsena varoitteli.

Vähän alempaa listalta löytyi muutakin kivaa, esimerkiksi kutkuttava Keitoskoitos, ihana oululainen Kermaomena ja samaten vastikään oululaistunut Sintun keittiö.

--
Loppuun voisin todeta vielä pienenä tietoiskuna, että Oulussa olisi tarkoitus järjestää ruokablogimiittiä lauantaina 17.4. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita.

torstaina, maaliskuuta 04, 2010

Nettiruokaa

Meillä oli ilo osallistua tänään Sre:n kutsuvierastilaisuuteen, joka järjestettiin Ateljé Finnessä (Arkadiankatu 14). Siellä saimme syödäksemme suomalaisista raaka-aineista tehtyä ruokaa: talvikurpitsakeittoa, kuvassa näkyvää haukimureketta sekä kuusenkerkkämaidon kanssa tarjoiltua vispipuuroa.

Tapahtuman teemana oli Ruokapuhe elää netissä, ja paikalla oli runsaasti lehtien sivuilta tuttuja ruoka- ym. toimittajia (olipahan vaan jännää nähdä heitä silmätysten!) ja yritysmaailmankin edustajia. Meitä on haastateltu vuosien mittaan aika moneenkin suomalaiseen sanomalehteen, mutta varsinaisiin ruokalehtiin meillä ei ole ollut vastaavanlaista henkilökohtaisempaa kosketusta.

Tämmöisiä juttuja jäi tilaisuudesta mieleeni:

-Sre oli tutkituttanut verkossa käytävää ruokakeskustelua. Vaikutti, että keskustelua käyvät verkossa suurelta osin ihan tavalliset ihmiset, ihan tavallisista ruoista ja yllättävän paljon myös erilaisista ruokailutilanteista. Terveellisyys, kuntoilu ja laihdutus ovat ruokakeskustelun keskeisiä teemoja (mikä saattaa johtua siitäkin, että suuri osa seuranta-ajasta osui vuoden alkuun, jolloin ihmiset perinteisesti aloittavat uuden elämän).

Me emme itse pyöri juurikaan keskustelufoorumeilla (blogit ovat vaan niin paljon kivempia!), mutta eniten ruoka-aiheista keskustelua käydään kuulemma Suomi24:ssa, HS:ssa sekä (hieman yllättäen) Demi.fi:ssä. Oma suosikkini voisi olla vaikka Marttojen ruokanurkka.
Ruokablogeissa keskustelu on varsinaisiin keskustelupalstoihin verrattuna huomattavasti vähäisempää. Eli toisin sanoen monet lukevat, mutta hyvin harvat kommentoivat.

-Monet bloggaavat mieluummin yhdellä geellä. (Meilläkin taloutemme toinen osapuoli blogaa, itse bloggaan.)

-Anonyymibloggaajat ovat ns. virallisen tahon näkökulmasta vähän kummallinen ilmiö, eli omalla nimellä bloggaamista pidettäisiin uskottavampana. Vakiintunutkaan netti-identiteetti ei ilmeisesti riitä korjaamaan asiaa.
Omasta puolestani voisin sanoa, että itse olen jo ehtinyt aika lailla kiintyä omaan nettiminääni. Etenkin, kun Rosmariinista on syntynyt vuosien mittaan niin monia lempinimiäkin (esim. Ylimuulin Rosmu ja Merituulin vahingossa kehittelemä Roskis).

-Ruokablogit saatetaan kokea oikeiden ruokatoimittajien silmissä reseptirosvoina, joten muistakaamme ilmoittaa ruokaohjeiden lähteet, jos ne edes suurin piirtein tiedossa ovat. Ainahan tämä ei ole mahdollista, kun reseptit kiertävät kaveripiirissä lappusilla ja satunnaiset lukijat naputtelevat niitä kommenttilaatikkoon; esimerkiksi minulle selvisi vasta jälkeenpäin, että pari vuotta sitten kokeilemamme raparperitiramisun ohje on julkaistu ilmeisesti Ruokatorstai-kirjassa ja että mahtavan makoisa Moskovan pata on alkujaan Mysi Lahtisen käsialaa.

Paikalla ollut Mari Koo tosin huomautti, etteivät virallisetkaan toimittajat aina anna tunnustusta omille lähteilleen. (Marin tarinointia aiheesta voi lukea enemmälti täältä.)

-Yritykset ovat vähän epävarmoja siitä, miten ruokablogeja tulisi lähestyä. Ei haluta olla liian tungettelevia, mutta innokkuutta yhteydenpitoon (ja jopa erinäisten illanviettojen järjestämisiin) tuntuisi olevan.

Eräs paikalla olleista ohjeisti meitä sanomaan, että ruokabloggaajia kannattaa lähestyä ison shekin kanssa. Ei kuulemma kannata ottaa liian vaatimatonta linjaa, hehehee.

-Joku kysyi, onko oululaisuudesta etua ruokabloggaajalle. Mene ja tiedä. Tuskin meihin liittyy mitään erityistä pohjoisen eksotiikkaa (siitä huolimatta, että asumme aika lähellä poronhoitoaluetta).

-Kiinnostava päivä, kaiken kaikkiaan.

---
Miten te, ruokablogien lukijat: seuraatteko te blogien lisäksi myös ruoka-aiheisia keskustelupalstoja?

keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2010

Lohisalaatti uudella tavalla

Minulle tuli helmikuun alkupuolella pakkomielle syödä hullun lailla kaikenlaisia kasviksia. En tiedä, oliko pitkä talvi vetänyt vitamiinivarastoni olemattomiin, mutta äkkiä olin koko ajan kuorimassa porkkanoita tai rouskuttelemassa salaatteja.

Samalla tuli perehdyttyä myös täkäläisten ruokapaikkojen salaattivalikoimiin. Ravintola Pannussa tykästyin kovasti lohisalaatti Insalata al salmoneen, johon laitetaan ruokalistan perusteella limemarinoitua lohta, jättikapriksia, artisokkaa, kirsikkatomaatteja, vihreää salaattia sekä hummeriaiolia. Aika vastustamaton yhdistelmä innokkaalle lohen, artisokansydänten ja minitomaattien ystävälle. Haikailin kyseistä salaattia taas tässä eräänä iltana, mutta päädyin sitten vaihteen vuoksi laatimaan vähän vastaavaa itse.

Kaikenlaiset vähän ruokaisammat salaatit ovat lyömätöntä kokkailtavaa töiden jälkeisiin arki-iltoihin. Tämäkin valmistui nopeammin kuin ehdin oivaltaakaan (siitä huolimatta, että aikaa kului myös lohiviipaleiden maustamiseen ja marinoimiseen). Vanhoja opiskelumuistiinpanojaan penkomaan mennyttä aviopuoliskoakin joutui odottelemaan ruokapöytään ihan tosissaan.

Tujun valkosipulinen aioli on tämän salaatin kanssa ihan omiaan, mutta itse laitoin tällä kertaa tarjolle lempeää tervalöökikastiketta, kun se kaupan kylmähyllystä sattui mukaani tarttumaan. Vähän haikailin lisätä sekaan purkillisen savusimpukoita, mutta jätin ne sitten odottamaan tulevia ruokakokeiluja.

Reseptiarkistostamme löytyy tunnetusti toinenkin maittava lohisalaatin ohje, vanha kunnon pasta-lohisalaatti.

tiistaina, maaliskuuta 02, 2010

Poorit ja tomaattinen katkarapukastike

Taannoisessa ruokariehassa tuttavapariskuntamme teki niin makoisia pooreja, että niitä piti koestaa jälkeenpäin itsekin. Kyseessä on naanin tavoin yksi intialaisen ruokakulttuurin perusleivistä, joita syödään niin ikään kaikenlaisten kastikkeiden kanssa.

Toisin kuin lättänät naanit, poorit paistetaan upporasvassa mielettömän pulleiksi ja rapeiksi. Tämän jälkeen ne voidaan rapsauttaa auki ja täyttää kastikkeella - tai käyttää niitä muun ruoan suuhunkauhonnassa samaan tapaan kuin naania.

Pooritaikina on koostumukseltaan ja olemukseltaan periaatteessa aika lähellä läntisemmin tuttua pastataikinaa. Siitä kaulitaan ohuita, muutaman millin paksuisia lättyjä, jotka sitten friteerataan kuumassa (n. 190 C on hyvä) öljyssä yksi kerrallaan. Alussa tahtoi oikein ällistyttää, miten niin ohuet, täysin ilman mitään kohotusaineita valmistetut leipäset nousevat kattilassa niin pulleiksi palloiksi - mutta niinpä vaan nousevat! Ja tuntuipa vielä, että mitä ohuempi lätty, sen pulleammaksi se paisui.

Poorit

325 g täysjyvä- tai chapatijauhoa (sekä vähän leipomiseen)
1 tl suolaa
1,5-2,5 dl lämmintä vettä
1 rkl öljyä taikinaan
n. 1 l öljyä paistamiseen

Hiero jauho, suola ja 1 rkl öljyä yhteen kulhossa. Lisää vettä vähitellen ja vaivaa koko ajan, kunnes taikina on tasainen mutta kohtuullisen paksu. Nyt ei siis tavoitella hyvälle pulla- tai leipätaikinalle ominaista ohutta notkeutta, vaan pikemminkin jämäkkää, torttu- tai pastataikinamaista (tai muovailuvahamaista!) jähmeyttä.

Jaa taikina 16 yhtäsuureen osaan, pyöritä ne pallukoiksi ja kauli vajaan kymmenen sentin läpimittaisiksi lättysiksi.

Kuumenna kattilassa reilusti öljyä 190 C:hen. Tässä kohden kannattaa käyttää digitaalista lämpömittaria, jos sellainen löytyy. Meidän kolmen litran kattilaamme hyvä määrä oli litran pullo halvinta mahdollista rypsiöljyä.

Kun öljy on kuumaa, friteeraa lätyt yksitellen. On todella palkitsevaa katsella, miten ne yksi toisensa jälkeen puffahtavat mahtavan pulleiksi ja ilmaviksi pooreiksi.

Friteeraa jokaista, kunnes väri on alkavan kullankeltainen, ja valuta poorit sitten huolella esim. talouspaperin päällä. Tässä kohden ei kannata enää fuskata, sillä omamme hieman nahjistuivat toiselta puoleltaan, kun paistoöljy jäi liian pitkäksi aikaa seisomaan kattilasta nostettujen poorien päälle.

Pooreja voi rouskutella vaikkapa tämän tomaattisen katkarapukastikkeen kanssa.

Katkaravut tomaatissa

3 keskikokoista sipulia
1 tl tuoretta inkivääriä raastettuna
1 tl tuoretta, murskattua valkosipulia
1 vihreä paprika
1 tl suolaa
hienonnettua chiliä runsaasti
350 g pakastekatkarapuja
2 rkl sitruunamehua
3 rkl öljyä
400 g säilyketomaattia
tuoretta korianteria

Viipaloi sipulit ja vihreä paprika. Laita inkivääri, valkosipuli, suola ja chilit pieneen kulhoon ja sekoita. Lisää sitruunamehu ja sekoita tahnaksi.
Laita ravut kylmään veteen sulamaan ja valuta hyvin.
Kuumenna öljy paistinpannussa ja kuullota sipulit. Lisää maustetahna sipulien päälle, vähennä lämpö miedoksi ja paista hyvin sekoittaen 3 minuuttia. Lisää säilyketomaatit ja niiden mehu sekä vihreät paprikat ja keitä 5-7 minuuttia välillä sekoittaen.
Lisää sulaneet ravut pannuun ja keitä seosta noin 10 minuuttia välillä sekoittaen (vähemmässäkin ajassa tulee valmista). Lisää joukkoon korianterit.




Instagram

pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails