perjantaina, helmikuuta 26, 2010

Jauhantaa Tukholmassa: identiteettikriisiä ja injeraa

Meillä on täällä Jauhantapajalla ollut aina aivan erityinen suhde Tukholmaan, tuohon suomalaistenkin monisatavuotiseen pääkaupunkiin. Suuntasimme ihan ensimmäisellä yhteisellä reppureissullamme 15 vuotta sitten Gotlantiin, ja matka sinne kulki tietenkin Tukholman kautta.

Olen nauranut viime päivät suurin piirtein kippurassa kaikille ekan matkan muistoille. Sitä oltiin silloin niin tohkeissaan ja kaukana kotoa. Tukholman keskusrautatieasemallakin vietimme miltei hiljaisen hetken. Kamera kaivettiin laukusta ja todettiin, että "se taitaa olla kuvan paikka". Siihen aikaan emme muuten olleet vielä nikonisteja, emmekä kyllä canonistejakaan. Silloinen filmikamera oli nimittäin vanha kunnon Yashica.

Toinen huvituksen aihe on ollut muisto siitä, kun menimme pyytämään yhdeltä ruotsalaiselta maatalon isännältä pumpaa, joka nyt ajateltuna on ehkä enemmänkin kurpitsa kuin pyöränpumppu. Sekä tietenkin se, kun tilasimme grilliltä (tai nakkikopilta) pelkkää lisukkeeksi tarkoitettua katkarapusalaattia.

Nyt edellisestä Tukholman-reissusta oli kulunut niin pitkä aika, että oli ihana päästä verestämään vanhoja muistoja. Tosin huomautettakoon, että olisin verestänyt muistoja mieluummin vähän vähemmän jäätävissä olosuhteissa. Sekä Helsingissä että Tukholmassa tänä talvena käytyäni osaan kyllä arvostaa sitä, että Oulussa tehdään joka päivä lumityöt huolella omaa kotikujaamme myöten. Eikä tarvitse huolehtia bussien kulkemisesta ja muista vastaavista asioista. Siinä on näköjään etunsa, että talvi tulee tänne pohjoisimpaan Suomeen joka vuosi.

Mutta koska blogimme on (olevinaan) ruokablogi, pitäisi kai mennä vähitellen asiaan eli ruokaan. Tukholman ravintolatarjonta on omasta mielestäni kokonaisuudessaan aika huikea (ainakin verrattuna pubikulttuuriin, joka on kokemusteni mukaan koko Ruotsissa aika olematonta). Monissa ruokapaikoissa saa hyvin tehtyä ruotsalaista ruokaa, kotoisa husmanskost on edelleen kova sana. Lähellä tuotettuihin raaka-aineksiin suhtaudutaan luontevasti, ja esimerkiksi puolukka tulee vastaan ilahduttavan monissa paikoissa.

Tällä kertaa emme tosin itse perehtyneet ravintolatarjontaan mitenkään syvällisemmin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut loma, ja kun arktiseen ilmapiiriin yhdistyi flunssaisen nuhjuinen olo ja liikaa stressaavia töitä, ei tehnyt mieli edes harkita mitään liian muodollista.

Oopperakellari lienee suomalaisille sikäläisistä ravintoloista kaikkein tunnetuin, mutta minä olisin halunnut mennä ennemmin paikkaan nimeltä Den Gyldene Freden, joka on saanut kuulemma nimensä Uudessakaupungissa vuonna 1721 solmitusta rauhasta. Minä olin kuvitellut, että kyseinen rauha olisi ollut ruotsalaisille tappion ja suurvalta-aseman menetyksen vuoksi harmin paikka, mutta he olivatkin ilmeisesti ilahtuneita siitä, että saivat raskaan sodan päätteeksi pitää Suomen vielä melkein kokonaan itsellään.

"Kultaisen rauhan" mukaan nimetty ravintola toimii talossa, jota on käytetty tarkoitukseensa 1720-luvulta lähtien (kyseessä on ainakin ruotsalaisten lähteiden mukaan jonkinsorttinen maailmanennätys), joten vähänkö olisi ollut mukava päästä näkemään aitoa 1700-lukulaista tavernatunnelmaa. Paikka on kaikeksi onneksi Ruotsin akatemian suojeluksessa, joten sitä on kaikesta päätellen tarkoitus käyttää ravintolatarkoituksiin vielä tulevinakin vuosisatoina.

Gyldene Fredenin ruokalistan toki katsastin. Tarjolla olisi ollut kunnon ruotsalaiseen tyyliin muun muassa puolukkahillon, etikkakurkkujen, kermakastikkeen ja perunamuusin kanssa tarjoiltuja lihapullia. Alkuruokalistalta löytyi (monen muun ruotsalaisravintolan tavoin) sill & strömming eli silliä ja silakkaa erinäisine lisukkeineen.

Tukholmasta löytyy myös vaikka millä mitalla niin kutsuttuja etnisiä ruokapaikkoja. Muutama vuosi sitten puhuttiin Tukholman libanonilaisbuumista, ja sitä lajia edusti mahdollisten käyntikohteiden listalla Östermalmilla sijaitseva Beirut Café. Sinne emme kuitenkaan menneet, koska halusin vihdoin ja viimein päästä maistamaan etiopialaista ruokaa ja injeraa.

Injera on etiopialaisten kansallisruokana toimiva hapan ja huokoinen lätty, jota syödään erinäisten kasvis- ja lihakastikkeiden kaverina. Soosit tarjoillaan lätyn päältä siten, että oheislätyistä repäistyihin palasiin koukataan aina halutunlaisia kastikkeita. Minä luin aiheesta pari vuotta sitten Kulinaarimurulasta, minkä jälkeen olen hinkunut injeraa itsekin.

Ensimmäisenä iltana hortoilimme tuulessa ja tuiskussa (erittäin vähäisellä etukäteisvalmistelulla) etsiskelemässä Kungsholmenilta eritrealaista ravintola Jebenaa. Lopulta leukani ja varpaani olivat jo niin jäässä, että manasin koko tyhmän ruokaharrastuksen maanrakoon ja suunnittelin mennä helposti löytyvään Burger Kingiin syömään parit Whopperit. Ja minä en yleensä ole helposti luovuttavaa sorttia. (Emme kuitenkaan menneet hampurilaiselle, vaan sen sijaan söimme vähän kalaa.)

Seuraavana iltana ryhdyimme vastoinkäymisistä huolimatta uuteen yritykseen ja suuntasimme metrolla kohti Vanadisvägenillä sijaitsevaa ravintola Abyssiniaa. Tällä kertaa olimme varustautuneet kartalla, ja toinen meistä on kaikeksi onneksi jopa kartanlukutaitoinen, joten löysimme perille! Vastaanotto oli ihanan lämmin ja sydämellinen; paikka tarjosi tällä kertaa Tukholman parasta palvelua. Alkuruuan jälkeen tarjoilija keräsi haarukat ja veitset pois, koska injeran syöminen tapahtuu käsipelillä. Tarjolla oli myös etiopialaisia viinejä sekä oluita, ilmeisesti ainakin Batia ja vähän makeahkoa St. Georgea. Hunajaviini jäi tällä kertaa maistamatta, mutta etiopialaista kahvia toki tilasimme.

Abyssiniassa käy kuulemma paljon suomalaisia turisteja, jotka hakeutuvat varta vasten etiopialaisen aterian äärelle. Suomestahan ei saa oikein hyvin afrikkalaista ruokaa (tai ainakin Saharan eteläpuolisen Afrikan makumaailma lienee monelle tuntematon).

Ben&Jerry's-jätskiaamiaisen jälkeen oli budjetoituna pari tuntia shoppailuun. Mahdollisena ruokamatkailijan kohteena olisi voinut toimia esimerkiksi kuuluisa Östermalms Saluhall, mutta mitä tekee tämä ruokabloggaaja? Menee mieluummin vaatekauppaan!

Tässähän uhkaa jonkinsorttinen identiteettikriisi ja mietinkin, että pitäisikö minun siirtyä nyt sitten muotibloggaajaksi. Se toisaalta vaatisi kai jonkinasteista muotitietoisuutta ja tyylitajua, joten ehkä pitäydyn kuitenkin näissä itselleni tutummissa ruoka-asioissa. Siitä syystä en postaa myöskään päivän asu -kuvaa vaateostoksistani (eli uudesta mekosta ja talvisaappaista).

Vaatekaupan jälkeen kävimme kyllä fiilistelemässä tavaratalo NK:n alakerran ruokaosastolla. Pippurimylly villiintyi vapaasti testattavissa olevien espressokeitinten keskellä: sain luennon erään esillä olevan keittimen hienoista ominaisuuksista. Ainakin yhdessä metallisen näköisessä häkkyrässä kiersi kuulemma vesi ja lämpötilavaihtelut eivät olisi niin suuria kuin nykykeittimessämme. Miehet ovat toisinaan niin hupaisia olentoja.

No siellä pääsi joka tapauksessa käpistelemään vaikka minkälaisia kahvintekotarpeita. Tuoksukin oli autenttinen, koska vieressä oli harvinaisen kutsuva kahvi- ja teemyymälä.

NK Saluhallin puolella ihailimme ihanaa juustotiskiä, kunnes huomasimme, että juustotiskin yhteydessä olevasta baarista sai tilata maisteluannoksen viittä erilaista juustoa. Eihän semmoista tilaisuutta voinut vastustaa! Tarjolla oli muun muassa ruusulta tuoksuva sinihomejuusto. Myös ruotsalaiset juustot ovat yllättävänkin hyviä, vaikka en tähän asti ole hoksannut pitää Ruotsia mitenkään kummoisena juustomaana (lähinnä olisin osannut nimetä brännvinsostin eli viinajuuston).

Arlandassa oli vielä pakko etsiä viitosterminaaliin muutama päivä aiemmin avattu Starbucks, joka on ainoa laatuaan Ruotsissa. Tai ilmeisesti tuokaan kahvila ei ole teknisestä ottaen Ruotsissa, koska se on perustettu taktisesti nimenomaan kansainvälisten lentojen terminaaliin. Ja koska Suomi on Ruotsista katsoen ulkomailla, niin päästiin tuommoinenkin tapaus todistamaan.

Ikinä en ole muuten saanut Starbucksissa yhtä ystävällistä palvelua (yleensähän k.o. ketjun kahvilat ovat kai tunnettuja kehnoista työoloistaan, mikä saattaa ymmärrettävästi näkyä jonkin sortin palveluhaluttomuutena).

Tukholmalaisista ruokapaikoista on mainittava vielä yksi ylivoimainen asia: Siellä on aina jokaisessa ravintolassa runsaasti tunnelmallista kynttilänvaloa (kokemusteni mukaan myös kesäaikaan).

keskiviikkona, helmikuuta 24, 2010

Reilujen kerho: Ben&Jerry's Tukholmassa

Osallistuimme siis tällä viikolla Tukholman keskusrautatieasemalla jäätelöhenkiseen aamiaistilaisuuteen, ja tässä koostetta siellä tuhertamistani muistiinpanoista:

Ben&Jerry’s sai alkunsa 1970-luvun lopulla, kun kaksi ”luuseria”, Ben Cohen ja Jerry Greenfield päättivät perustaa yhteisen bisneksen. Kaverusten hankkeet olivat siihen mennessä epäonnistuneet säännöllisesti. Jerry oli pyrkinyt turhaan lääkikseen, mutta joutui sitten heittämään tohtoritoiveet sikseen. Kuvioon kuuluu tietenkin myös se, että pojat olivat ystävystyneet alkujaan koulun liikuntatunnilla, jossa he olivat juuri ne kaikkein paksuimmat ja kömpelöimmät oppilaat.

Kaverukset tykkäsivät syömisestä, mistä syystä he päättivät antautua ruoka-alalle. Vaihtoehtona olivat muistaakseni jätski ja bagelit*), ja – kuten me kaikki tiedämme – lopputuloksena oli valmistaa jäätelöä. Alkuun pääsi viiden dollarin hintaisella jätskikurssilla + henkisellä pääomalla. USA:ssa kun on kuulemma vahvat jäätelöntekoperinteet, joten Ben ja Jerry päättivät tehdä jäätelöä samaan tapaan kuin heidän isoäitinsä olisivat sitä tehneet.

Aitojen makujen ja raaka-aineiden puolestapuhujina meitä ilahdutti kuulla, että herrojen mielestä hyvän jäätelön tekeminen on erittäin yksinkertaista ja helppoa. Otetaan vain laadukkaat raaka-aineet ja jyskytetään niistä jäätelöä kylmäkoneessa tai käsin. Se, mikä on tavattoman vaikeaa, on halvan jäätelön tekeminen. Kerma on kallista, joten erilaisiin kevyt-, kasvirasva- ja muihin jäätelöjäljitelmiin joudutaan käyttämään nippukaupalla teollisia kemikaaleja, jotta saadaan kermaisen pehmeä tuntuma johonkin sellaiseen, missä ei kermaa ole.

Vermontilaiselle huoltoasemalle perustetun jäätelöbaarin ensimmäinen maku oli vanilja, mutta pian paikka alkoi saada huomiota korkealaatuisella jäätelöllään ja mitä mielenkiintoisimmilla makuyhdistelmillään. Menestymisen kannalta merkitystä lienee ollut myös sillä, että Ben tykkäsi laittaa (kehnon makuaistinsa takia, kuten Jerry vitsaili) jäätelön sekaan mahdollisimman suuria sattumia.

Benille ja Jerrylle (kuvassa Ben vasemmalla, Jerry oikealla) oli alusta asti tärkeää, että yritys kunnioittaa työntekijöitään sekä yhteisöä laajemminkin. 70-luvun (hippi)nuorina heillä oli vastahankainen suhtautuminen bisnekseen, mistä syystä ajatus kaikenlaisesta riistämisestä oli heille alusta asti kammotus. Nyt he olivat innoissaan siitä, että yritys on siirtymässä koko maailmassa 100-prosenttisesti reiluun kauppaan. Heidän mielestään on mahdollista kohdella maanviljelijöitä ja heidän työtään kunnioittavasti, mutta siitä huolimatta tehdä jäätelöä siten, ettei tuotteiden hinta kuluttajille entisestään nousisi.

Samaten he korostivat, että vastaavanlainen ajattelu olisi mahdollista muillekin yrityksille, kunhan vain halua ja kiinnostusta löytyisi. Pohjimmiltaan kaikki lähtee kuitenkin kuluttajista: ihmisten tulisi itse vaatia parempaa ja kieltäytyä ostamasta tuotteita, jotka perustuvat ihmisten riistämiseen ja hyväksi käyttämiseen. Asiat on kuulemma yllättävän helppo tehdä reilusti ja ”oikealla tavalla”. Täytyy myöntää, että herroja kuunnellessa alkoi itsekin melkein uskoa parempaan maailmaan.

Reiluun kauppaan siirtymisestä ym. edistysaskelista huolimatta Ben ja Jerry tuntuivat kuitenkin realistisesti ymmärtävän, että jäätelö on maailmanlaajuisen yrityksen tuotteena harvinaisen ongelmallinen. Se tarvitsee sekä valmistamisen että kuljettamisen aikana jatkuvaa pakastamista, joka taas kuluttaa tavattomasti energiaa.

Yhtiössä on uusien makujen kehittelemiseen erikoistunut ryhmä, mutta parhaat ideat (esim. Chunky Monkey ja Cherry Garcia) ovat tulleet kuulemma asiakkailta. Meillä on täällä perheessä yksi armoitettu Chunky Monkeyn ystävä, joka oli innoissaan siitä, että kyseessä on myös Benin ja Jerryn suosikkimaku (tai yksi niistä; muita mainittuja olivat Vanilla Toffee Crunch, Coconut Almond Fudge Chip ja sitten mahdollisesti jokin kahvijäätelö, jota en ehtinyt lisätä muistiinpanoihini... hehee, huomaa, etten ole kovinkaan tottunut lehdistötilaisuuksissa kävijä).

Minä en ole itse kovinkaan innokas suklaa-pähkinä-banaanijäätelön ystävä. Sen sijaan Baked Alaska oli aika herkkua, kun sitä kerran maistoin: seassa on pieniä, valkosuklaisia jääkarhuja! Tykkäsin myös kovasti tilaisuudessa esitellystä uutuusmausta nimeltään Fairly Nuts: purkki sisälsi vastuullisesti tuotetusta maidosta tehtyä kinuskikermajäätelöä, kinuskikastiketta ja mantelikrokanttia. Karamelliraidat ovat kivoja!

Joidenkin makujen kohtalona on aina poistua makujen hautausmaalle. Se on kuulemma harmi sinänsä, koska kyseessä on aina jonkun suosikkimaku (mutta ei tarpeeksi monen – eli loppujen lopuksi kuluttajat ratkaisevat nämäkin asiat). Benille ja Jerrylle ehdotettiin tilaisuudessa uutuusmauksi muun muassa lakritsaa, mutta se on kuulemma USA:n ja muiden suurten markkina-alueiden näkökulmasta suorastaan mahdoton ajatus. Skandinaviassa ja Suomessahan se myisi todennäköisesti oikeinkin hyvin.

Ben&Jerry’s myytiin jokunen vuosi sitten Unileverille, ja olinkin ilahtunut huomatessani, että Ben Cohenilla ja Jerry Greenfieldillä on selvästi vielä hyvinkin paljon päätäntävaltaa yrityksessään. Heillä oli jotenkin niin ihanan sympaattinen ja inhimillinen meininki (välillä he olivat joidenkin kysymysten edessä ihan rehellisen clueless). Jäätelöbisneksessä on ehkä tavallista helpompi säilyttää inhimillisyytensä, kun jätski on kuitenkin niin leimallisesti hyvän mielen tuote. Ihmiset ovat tyytyväisiä syödessään sitä.

Tukholman tilaisuudessa oli myös Ben&Jerry’sin Suomen edustaja, joka kertoi lukevansa aika paljonkin täkäläisiä ruokablogeja. Uskoisin, että myös kommenttilaatikko tulee luetuksi, joten ei muuta kuin kommentoimaan vaan!

*) Jompikumpi Benistä ja Jerrystä kommentoi tarjolla olleita bageleita. Jenkkilässä laitetaan bageleiden väliin tuorejuustoa, mutta Ruotsissa lohibageleiden väliin oli viritetty pestoa, joka valui ympäriinsä. Huomasin itse ihan saman, kun olin bagelin syötyäni takuulla ihan pestoroiskeissa.

tiistaina, helmikuuta 23, 2010

Aamiaisella Benin ja Jerryn kanssa

Ketkäs ne siinä? Nehän ovat itse Ben ja Jerry, kauhomassa meille ilmaista jäätelöä. Joskus on kyllä kiva olla ruokabloggaaja!

Ben & Jerry's kutsui meidät Tukholmaan jäätelöaamiaiselle ja kuulemaan heidän suunnitelmistaan siirtyä täysin reilun kaupan tuotantoon. Lisää aiheesta, kunhan pääsemme koti-Ouluun.

lauantaina, helmikuuta 20, 2010

Jämäruokaa

Tämän vuoden ruokahaasteenani on välttää ruoka-ainesten poisheittämistä sekä kehitellä uusia käyttötarkoituksia tähteeksi jääneelle ruualle. Aika usein edellisen päivän tähteet tulee syötyä seuraavan päivän lounaana, mutta aina silloin tällöin niitä satunnaisia purkinpohjallisia jää jääkaappiinkin pyörimään.

Italialaiseen ruokakulttuuriin liittyvä reseptivalikoima on tietenkin jämäkokkailijan aarreaitta. Pizzan päälle on hyvä lykätä kaikkea mahdollista (esim. perunaiseen pizza alle patateen ei tule kuulemma tomaattikastiketta ollenkaan), ja makaronimuonan sekaankin voi näköjään kipata vaikka annoksen tomaattikastiketta (meillä on sitä lajia sattuneista syistä aika useinkin jemmassa).

Tämän muonan kanssa tuli muuten todettua, että parsakaalin nuput ovat kevyesti juustoon kastautuneina ihan parhautta:
Makaronimuonaa (sovellettuna täältä)

vajaa puoli kiloa paistettua jauhelihaa
reilu 200 g täysjyväpastaa
tomaattikastiketta (alkuperäisessä ohjeessa suositeltu marinara-kastike syntyy esim. näin)
raastettua mozzarellaa
pakasteparsakaalia (tai tuoretta ja kiehautettua)
2,4 dl raejuustoa tai ricottaa
6 rkl raastettua parmesaania
1/4 tl suolaa
1/4 tl pippuria
--
0,6 dl raastettua kuivaa leipää
2 rkl parmesaania
1 rkl öljyä

Keitä pasta ja valuta se. Yhdistä kulhossa tomaattikastike, mozzarella, parsakaalin nuput, raejuusto tai ricotta, 6 lusikallista parmesaania, suola ja pippuri. Sekoita joukkoon pasta ja paistettu jauheliha. Kippaa öljyttyyn uunivuokaan.
Sekoita keskenään leivänmurut, parmesaania sekä öljy ja ripottele pastan päälle. Paista 25-30 minuuttia 190-asteisessa uunissa.

Ruuan säästämiseen paras keino on ostaa sitä tietenkin tarpeeksi vähän, tarpeeksi hyvää - ja tarpeeksi pieniä pakkauksia. Esimerkiksi suosimani (Meriläisen Leipomon) rukiinen reikäleipä loppuu meillä käytännössä aina kesken. Aamupalajugurttina olen syönyt nyt muutaman viikon ajan tavallista pienempiin pahvipurkkeihin pakattuja Valion luomujogurtteja. Eikä itse puristettua mehuakaan tarvitse pahemmin kaataa viemäriin.

Tällä viikolla olen tosin suosinut aamupalalla pelkkää puuroa, ja täytyy myöntää, että en ole keksinyt minkäänlaista järkevää jatkokäyttötarkoitusta kattilan pohjalle kuivahtaneelle kaurapuurolle. Voiko siitä kumimaisesta levystä tehdä mitään maistuvaa muonaa? Ehkä pitäisi suosiolla vaan pienentää keitettävän puuron määrää.

keskiviikkona, helmikuuta 17, 2010

Laskiaisen ruokarieha

Ruokakutsuja on mukava pitää - varsinkin nyyttärihengessä, kun saa maistella yllätysruokia eikä tarvitse kokata kaikkea itse. Tällä kertaa mukana oli suunnilleen niin iso porukka kuin meidän astioin oli mahdollista yhtäaikaisesti ruokailuttaa, osa viimekesäisestä grillausmaratonista tuttuja. Mitä enempi, sen kivempi!

Alkuruoaksi saimme ginissä marinoidulla lohella täytettyja krustadeja, Peruspöperölän Virpin itse leipomaa näkkäriä sekä sen kanssa tarjoiltua artisokka- ja munakoisotahnaa.

Illan kehutuimpia ruokalajeja olivat tuttavapariskuntamme friteeraamat intialaiset poorit ja niiden kanssa tarjoiltu chilinen katkarapukastike. Yhdistelmä oli niin hyvä, että kokeillemme sitä lähiaikoina itsekin. Asiaan siis palataan, reseptin kera.



Virpi oli tehnyt myös raikasta appelsiini-fenkolisalaattia.

Häkellyttävän ahkera poori-pariskuntamme puhersi keittiössämme kosolti isäntäväkeä enemmän, ja kohtapa sieltä kannettiin chilirapupoorien perään myös pieteetillä hirviliemestä haudutettu ja leipäpalan sekä luolakypsytetyn gruyeren avulla gratinoitu sipulikeittokattaus.

Välillä suuta lepuuteltiin ja neutraloitiin insinöörikeittiön kuohuviini-tyrnisorbetilla.

Pippurijuustossa ja kermassa haudutettujen fileiden kera tarjoillut Perinteisen vieraskynämme Bronxin juustolla gratinoidut ja vielä loppuvaiheessa kermalla silatut valkosipuliperunat herättivät suuren määrän kiittelevää hyminää. Vuoan päällimmäiset perunaviipaleet olivat juuri sopivan ruskettuneita - niin, että niissä oli mukava purutuntuma.

Jälkiruokaosaston avasi Virpin herkullinen hedelmä-valkosuklaapaistos:
Valkosuklaalla gratinoidut hedelmät (sovellus Glorian ruoka & viinistä 1/2010)

2 banaania
2-3 kiiwiä
1-2 passionhedelmää
100 grammaa valkosuklaata

Kuori ja viipaloi banaanit ja kiiwit. Jaa hedelmäviipaleet neljään uunia kestävään astiaan tai tee yhteen isoon astiaan isompi satsi, josta kaikki voivat ottaa omiin kippoihinsa sopivan määrän Halkaise passionhedelmät ja lusikoi niistä hedelmälihat vuokaan muiden hedelmien päälle. Paloittele valkosuklaa hedelmien pinnalle.
Kytke uunin grillivastukset päälle ja käytä vuokaa/vuokia vastusten alla 3-5 minuuttia tai kunnes suklaa on pehmennyt ja ottanut hieman väriä.

Illan pimettyä antauduimme liekityspuuhiin ja olimme vähällä sytyttää pöytämme insinöörikeittiön camembertia liekitettäessä. Liekehtiessään camembert suli sopivasti niin, että siihen oli oivallista dippailla omenanlohkoja.



Lopuksi nautimme vielä yön hämyssä zabaglionea ja marsalalla maustettua hedelmäsalaattia - ja taisipa juhlaväkeen upota tässä vaiheessa jo tilkkanen viiniäkin. Kivaa oli, kiitokset!

tiistaina, helmikuuta 16, 2010

Takuumehevät punajuuripihvit

Olen hulluna sekä punajuuripihveihin että hirvenlihapihveihin. Lisäksi voisin syödä loputtomasti uunijuureksia sekä karamellisoitua sipulia. Tällä kertaa sain periaatteessa kaikki edellä mainitut asiat samalle lautaselle (ohjeet on otettu Maijan riistakirjasta):
Riista-punajuuripihvit

1 dl kermaviiliä
1/2 dl korppujauhoja
1 rkl öljyä
1 sipuli hienonnettuna
500 g riistajauhelihaa
2 dl punajuurikuutioita (minä raastoin itse keittämistäni punajuurista reilun kaksi desiä)
3 rkl kapriksia hienonnettuna
suolaa
1 tl jauhettua maustepippuria (itse laitoin muutaman kierroksen mustapippuria myllystä)
1 kananmuna
1/2 dl hienonnettua persiljaa

Pane korppujauhot turpoamaan kermaviiliin. Kuullota sipulit öljyssä paistinpannussa ja jäähdytä. Yhdistä kaikki aineet tasaiseksi taikinaksi. Muotoile vedessä kostutetuilla käsillä 8-10 pihviä. Paista pihvit paistinpannussa kummaltakin puolelta ja jälkikypsennä uunissa 200 asteessa noin 5-10 minuuttia pihvien koon mukaan. Voit kypsentää pihvit myös kokonaan uunissa: pane pihvit uunipellille ja kypsennä 200-asteisessa uunissa noin 10-15 minuuttia pihvien koon mukaan.

Uunijuurekset

puolikas pieni lanttu viipaleina (laitoin itse muutaman pienen nauriin)
1 iso porkkana lohkoina
1 palsternakka lohkoina
4 perunaa lohkoina
3 rk oliiviöljyä
suolaa
vastajauhettua mustapippuria
1 tl kuivattua timjamia

Pane juurekset leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Valuta öljy juuresten pinnalle ja ripottele mausteet juuresten päälle. Sekoita ainekset ja kypsennä 220-asteisessa uunissa noin 20 minuuttia, kunnes kasvikset ovat kypsiä (meillä juurekset uunittuivat vähintään puoli tuntia, en katsonut tarkkaa aikaa).

Minä olen kovasti tykästynyt lindströminpihveihin, mutta en ole ikinä saanut niistä oikein kunnolla maukkaita. Nämä sen sijaan olivat ihanan meheviä. Sekoitin taikinan ennätysnopeasti, muotoilin sopivan paksuja pihvejä ja jätin paistamisen kokeneemmalle osapuolelle. Olisiko siinä (sekä hyvässä ohjeessa) ollut näiden punajuuripihvien salaisuus.

perjantaina, helmikuuta 12, 2010

Källaren är liten och mörk

Jotkut ovat jo ennättäneet kysellä, mitä meidän vesiviljelmillemme tällä erää kuuluu. Viljelmillä oli hetken aikaa hiljaista, kun kesällä tuli kasvatettua kaikenlaista mullassa, eikä vesiviljely huvittanut juuri syksynkään tullen. Keskellä taloa tönöttävä muovilaatikko alkoi lisäksi tympäistä siinä määrin, että kiikutin sen yhtenä siivouspäivänä kellariin.

Viljelylaatikko muistui uudelleen mieleen, kun joulun aikana tuli ostettua useampaan otteeseen kaupan yrttipuskia, jotka sitten lakastuivat yleensä aika lailla saman tien. Kasasimme viljely-yksikön uudelleen - tällä kertaa kellariin, ja ratkaisu on osoittautunut todella toimivaksi. Yrtit ynnä kiertävästä vedestä lähtevä lotina tuovat muuten hieman kolhoon kellariimme mukavaa tunnelmaa, ja kokatessa saa vähän liikuntaa, kun juoksentelee välillä portaissa yrttejä noutamassa.

Murheenkryyninä on ollut aiemmin parhaiten menestynyt basilika. Ostamamme basilikat (nyt on kolmas kokelas menossa) ovat olleet onnettoman pitkulaisia, ja niiden varsien päässä on ollut yleensä vain yhdet lehdet. Koita sitten semmoisia ruikuloita latvoa ja saada kasvamaan.

Lehtipersilja on sen sijaan kukoistanut, ja sitä on tullut riivittyä ruokiin ihan hillittömästi. Minttu on hyväkuntoinen, mutta matala. Timjami ei totuttuun tapaan viihdy kovinkaan hyvin, mutta rosmariini onneksi hieman paremmin. Rakuunaa tai oreganoa ei huvita edes kokeilla; ne olisivat takuulla kuikahtaneet jo ajat sitten. Herneenversot ovat mukana vähän kokeiluluontoisesti.

(Otsikko ei välttämättä aukea kaikille, joten sanottakoon selvyyden vuoksi, että me olemme Nya Vindar -sukupolvea: Het Potatis!)

torstaina, helmikuuta 11, 2010

Kedgeree!

Voiko ruokaa laittaa ihan vaan sen takia, että sen nimi kuulostaa hauskalta? Kedgereestä tulee heti hyvälle tuulelle, ja kaiken lisäksi kyseinen intialais-brittiläinen riisiruoka sisältää usein savulohta, jota on vaan pakko saada syödäkseen aina silloin tällöin.

Valitsin arki-illan kokkailuun mahdollisimman nopean kedgeree-reseptin. Seuraavalla kerralla voisin harkita mukaan hieman monipuolisempia mausteita. Lisäksi värimaailma ja meininki olisi piristynyt vaikkapa vihreistä herneistä (pastanjauhajien miesjaosto tosin kannatti papuja, koska herneitä on kuulemma hankala saada haarukkaan).
Kedgeree

300 g basmatiriisiä
100 g suolatonta voita (laitoin itse vain 50 g)
2 rkl oliiviöljyä
1 rkl tulista currytahnaa
1 pieni punasipuli, hienonnettuna
225 g savustettua lohta, paloiteltuna
4 kovaksi keitettyä munaa , kuorittuna ja lohkottuna
4 kevätsipulia pilkottuna (laitoin itse pätkän purjoa)
limen mehu
tuoretta korianteria ja sileälehtistä persiljaa (meillä vain viimeksi mainittua)

Kaada riisi kattilaan, kaada päälle 7 dl vettä ja ripottele joukkoon reilusti suolaa. Peitä ja anna kiehahtaa. Poista sitten kansi ja anna veden imeytyä riisiin (tämän pitäisi kestää n. 15 minuuttia). Käännä tämän jälkeen virta pois ja peitä kannella.
Sulata 50 g voita suurella paistinpannulla. Sekoita joukkoon currytahna ja paista sekoitellen, kunnes tuoksut tulvahtavat ilmoille. Lisää sitten sipuli ja paista niin pitkään, että sipuli alkaa pehmetä ja ehkä hieman ruskistuakin.
Kippaa sitten sekaan keitetyt riisit ja sekoita nopeasti: niin, että pannun pohjalla oleva soosi imeytyy riisiin mahdollisimman tasaisesti. Sekoita varovasti joukkoon lohi, munat, kevätsipulit ja limestä puristettu mehu. Tämän jälkeen päälle olisi pitänyt sommitella yrttejä ja 50 g voita nokareina, mutta minä sekoitin yrtit epähuomiossa sekaan jo aiemmin ja jätin voinokareet kokonaan lisäämättä.

Ohje on kotoisin BBC GoodFoodista. Samasta paikasta voi halutessaan kurkata myös kuumimmat vinkit ystävänpäivän tarjoiluihin.

tiistaina, helmikuuta 09, 2010

Mehubaari

Jauhantapajamme toimii tätä nykyä ajoittain (kahden hengen) mehubaarina: kotiimme on nimittäin ilmestynyt hiljattain sekä mehulinko että mehuohjeita tarjoileva reseptikirja.

Toistaiseksi emme ole mihinkään kovin hurjiin kokeiluihin ryhtyneet (siitä huolimatta, että ideoita olisi tarjolla muun muassa parsakaalimehuun, vehnänorasrohtoon ja sitruunamelissalla maustettuun aprikoosimurskaan).

Omat mehusuosikkini kaupan ostomehuista ovat olleet karpalo ja appelsiini. Omatekoista appelsiinimehua on juotu täällä nyt tietenkin moneen otteeseen (ja esim. joulun aikana oli kätevä surauttaa mehuksi hedelmäkorin pohjalle jääneitä klementiinejä).

Karpalomehua on tehty kokeilumielessä ainoastaan yhden kerran, silloin pakastekarpalo kohtasi mehussa muistaakseni omenan. Nyt saimme viimein otettua aiheesta kuviakin, joten tässä pari viimeisintä viritystä:
Pilkettä silmäkulmaan (kirjasta Herkuttele tuoremehuilla)

200 g porkkanoita
6 klementiiniä, lisäksi muutamia lohkoja koristeeksi
jääpaloja

Pese porkkanat juuresharjalla ja pilko ne terävällä veitsellä reiluiksi tasakokoisiksi palasiksi. Leikkaa klementiinit neljään osaan ja poista mahdolliset siemenet.
Mehusta ensin klementiininlohkot ja sitten porkkananpalaset.
Kaada juoma korkeisiin laseihin jääpalojen joukkoon ja koristele klementiinin lohkoilla.
(Ärhäkkyyttä tähän juomaan saa mehustamalla joukkoon esim. palasen tuoretta inkivääriä.)

Sitrushedelmiä ei onneksi tarvitse kuoria mehuja varten kovinkaan tarkkaan. On kuulemma pelkästään suotavaa, että mukaan tulee myös kuoren ja hedelmälihan väliin jäävää valkoista osaa.

Sitruunamehuun on pakko laittaa pikkuisen (tai aika paljonkin) sokeria sekaan. Tämä juoma sopisi erityisen hyvin kuumaan kesäpäivään:
Kotitekoinen sitruunajuoma (kirjasta Ystävien kesken)

2 dl täysruokosokeria
4 suurta, kokonaista luomusitruunaa sekä yksi viipaloitu sitruuna koristeluun
1 l kylmää kivennäisvettä
muutama mintunoksa
runsaasti jäitä tarjoiluun

Mittaa kattilaan sokeri ja 1 1/2 dl vettä. Kuumenna miedolla lämmöllä ja sekoita kunnes sokeri on kokonaan sulanut. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä 5 minuuttia sekoittamatta. Ota levyltä jäähtymään. Paloittele sitruunat ja mehusta mehulingossa kahdessa erässä. Niistä pitäisi tulla noin 3 dl paksua mehua. Sekoita keittämäsi sokeriliemi sitruunamehuun.
Säilytä sitruunaliemi viileässä juoman valmistukseen asti. Kaada se sitten suureen, jäillä puoliksi täytettyyn kannuun ja lisää kivennäisvesi. Voit myös kaataa liemen ja kivennäisveden juomalaseihin, joiden pohjalla on jäitä. Koristele sitruunaviipaleilla ja mintunoksilla.

Reissuillamme olemme asioineet toisinaan ihan oikeissakin mehubaareissa (joissakin paikoissa puristettujen mehujen sekaan on saanut valita myös ginsengiä ja muita terveelliseltä kuulostavia aineita). Mahtaakohan vastaavanlainen mehuvillitys tavoittaa milloinkaan Suomea? (Omalta kohdaltani on kuvaavaa, että vieraille on luonteva keittää kahvia, mutta ei ole tullut mieleenkään tarjota kenellekään itse puristettua mehua.)

sunnuntaina, helmikuuta 07, 2010

”Voinko lukea mukaan ottamiani kirjoja?”

En ole aikoihin noukkinut lukemistani kirjoista ruokasitaatteja, vaikka kieltämättä kirjojen sapuskaa käsitteleviin kohtiin on tullut kiinnitettyä huomiota ihan entiseen malliin. Suurin osa luetuista kirjoista on tietenkin palautunut kirjastoon, mutta jos nyt tekisi käsillä olevista opuksista pari poimintoa, ihan vaikka vaan vanhojen aikojen muistoksi. Nyt uutuutena juomasitaatti!

Pidän jostain syystä yleensä enemmän naisten kuin miesten kirjoittamista kirjoista, mutta Miika Nousiaisen kirjoitustapa on kerrassaan mainio. Tässä Maaninkavaarasta (2009) lainatussa sitaatissa ollaan baaritiskillä:
”Miehet on ajettu tänne miettimään omaa hämmennystään. Miesten tajuntaan vyörytettiin uuden maailman kynnyksellä liikaa uusia asioita liian nopeasti. Edamin ja emmentalin rinnalle tuli vuohenjuustoa ja ties mitä uutta vaimon rakastamaa maitovalmistetta. Joka suunnasta uusia makuja ja värejä. Kesähousut eivät olleet enää vaaleanruskeat vaan beiget. Eikä edes beiget, kun se beigekin piti sanoa jotenkin eri tavalla, beessi. Piti osata lausua se oikein, ettei vaimon tarvitse Seppälässä hävetä.”

Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomea (2003) minulle suositteli aikoinaan eräs eteläsuomalainen ruokabloggaaja. Riemastus oli suuri, kun huomasin kirjan tapahtumien sijoittuvan ihan omille kotinurkillemme. Tässä lainassa puhutaan siitä, kuinka suomalainen kapinoi ainoastaan juomalla:
”Suomalainen inhoaa Veli Huilu ja Veli Viulu -tyyppisiä höppänöitä, jotka rakentavat risumajan, joka ei kestä talven tuiskua eikä Ison Pahan Suden puhallusta. Suomalainen on mieluummin Veli Ponteva, joka rakentaa harmaista tiilistä ruman, mutta kestävän talon ja linnoittautuu sinne. Lopulta tylsyys alkaa käydä sen hermoille ja se vetää kännit, haistattaa vitut kaikelle ja kusee oman tiilitalonsa nurkalle. Aamulla krapulassa se katuu ja käy siivoamassa aiheuttamansa sotkun.”

Myös Hannu Väisäsen Toiset kengät (2007) sijoittuu tänne kotitanhuville, tosin tässäkin kirjassa päähenkilön haaveena on päästä jossain vaiheessa Oulusta vähän väljemmille vesille. Tässä kiivetään Tiedon portaita (nro 1):
”–Katsotaanpas, sanoi isä ja tempasi kirjan auki jostakin keskivaiheilta. – Tässä on esimerkiksi aiheena mausteet... ja ollaan sopivasti ruokapöydässä, että sattuikin... Ennen uusia säilömis- ja varastointimenetelmiä mausteet olivat ruokien kannalta välttämättömiä... Hyvä kirja, sen näkee heti... Suola... Salzburg, sen nimi johtuu suolasta... tuotakaan ette tienneet... ja aika yllättävää se onkin... Tuossa on kuva munkeista syömässä sillejä... oli arvokas harvinaisuus Välimeren maissa... Savustusta on käytetty usein suolaamisen ja kuivaamisen ohella tai niiden lisänä... Turskaan verrattuna sillin liha... miten niin sillin liha... no kai kalallakin on lihansa... siis... sillin liha on huomattavasti rasvaisempaa, ja niinpä pelkkä ilmakuivatus... no, saatte kohta katsella itseksenne.”

Afganistaniin sijoittuva Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa (2009) tuli kirjakaupoissa koko ajan vastaan, joten pakkohan se oli viimein lukea. Ja erinomainen kirja se olikin:
”Hän pani kolme kupillista linssejä likoamaan astiaan, löysi veitsen ja pilkkoi pari perunaa ja muutaman porkkanan ja jätti nekin veteen. Hän etsi jauhoja, löysi pussin kaapin perältä likaisten maustepurkkien takaa, ja teki taikinan jota ryhtyi vaivaamaan nanan neuvomalla tavalla: hän työnsi sitä kämmenillään, taittoi ulkosyrjän, käänsi taikinan ja aloitti kaiken alusta. Siroteltuaan taikinalle jauhoja hän kääri sen kosteaan kankaaseen, puki ylleen hijabin ja lähti etsimään yhteistä tandooria.”

Juha Vakkurin Afrikan poikki (2009) oli ihan must tällaiselle aloittelevalle Afrikka-fanille:
”Pysähdymme syömään. Välipalan myyjät tungeksivat auton ympärillä: banaaneja appelsiineja, omenoita, kola- ja maapähkinöitä, sokeriruo’on pätkiä pureskeltavaksi sekä palan painikkeeksi limonadia ja vettä, joka on jäädytetty pieniin muovipusseihin. Etäämmällä on lihan grillaajia, jotka asettavat aterian pienelle voimapaperipalaselle. Ostan pähkinöitä ja banaaneja.”

Samalla aukeamalla päästään Tambacoundaan (itäisessä Senegalissa):
”Löydän ravintolan, mutta en saa olutta, jota kurkkuni kiihkeästi kaipaa. Ravintolan omistaja on muslimi ja hänellä on vain sucreries, eli limonadeja. Hän murehtii palvelun puutteellisuutta ja löytää äkkiä ratkaisun: hän lähettää poikansa ostamaan olutta lähellä olevasta kaupasta. Itse hän ryhtyy valmistamaan minulle kana-riisi-ateriaa. Se on pitkän ruokalistan ainoa saatavilla oleva ruokalaji. Tehtyäni tilauksen muistan, että lintuinfluenssaa on ilmoitettu olevan myös näillä seuduilla.”

Olli Tammilehdon kirjassa Rahdin rikokset (2009) kiinnitetään huomiota myös siihen, kuinka ongelmallista on raahata ruokaa tuhansia kilometrejä:
”Samalla tavalla pitkät kuljetusmatkat johtavat siihen, että sekä ruuan valmistuksen että sen nautinnan seurauksena syntyvät jätteet ovat väärässä paikassa. Valmistusjätteet olisivat mitä parhainta eläinten rehua ja lannasta voisi kompostoida erinomaista lannoitetta. Luonnonmukaista ravinnekiertoa ei voida toteuttaa, kun pellot ja kotieläimet ovat satojen ja jopa tuhansien kilometrien päässä. Ekologisesti ajatellen käymäläjätteetkin kuuluisivat ruokaa tuottaneille pelloille ja kasvimaille.”

Käytännössä siis köyhempien maiden maaperän ravinteet kulkeutuvat nykymenolla rikkaiden maiden kaatopaikoille. (Kuvassa aiheeseen liittyen afrikkalaisia ruokabanaaneja, joista laitoin ruokaa ennen joulua.)

Ruokakirjojakin täällä on tietenkin luettu. Kreetalainen ruoka kiinnostaa meikäläistä monestakin syystä, minkä takia etsin käsiini kirjan nimeltään Viisaan syömisen lähteillä: Kreetalaisen keittiön salaisuudet (2007). Kirja houkuttelee etsimään entistä enemmän villivihanneksia (kunhan nuo lumet nyt joskus sulaisivat), panostamaan tosissaan täysjyväviljan, ohran ja runsaampien kasvisten käyttöön sekä uudistamaan vanhan rakkauteni kreikkalaisen jogurtin ja hunajan yhdistelmään.

Myös tomaattia on kirjassa ylistetty: ei kuulemma haittaa, vaikka tomaattia syö kuumennetussa muodossa vaikka joka päivä (niin kerta). Kasvihuonetomaatit eivät sen sijaan saa ylistystä: niissä kun ei ole välttämättä edes lykopeenia ollenkaan! Valitettavasti hyvästä ruokavaliostaan vanhastaan tunnettujen kreetalaisten saari ei ole enää sapuskallisessa mielessä ihan puhdas lintukoto:
”Tämän päivän ehkä suurin syömisongelma on yksilökeskeinen syöminen; syödään koska vain, mitä vain ja kuinka paljon vain. Ja useimmiten yksin. Turhan moni korvaa nykyisin varsinaiset ateriat välipaloilla. Tällainen kulttuuri on leviämässä Kreetallekin. Kesäaikaan matkailukeskuksissa elämä on niin pirstaleista ja stressaavaa, että sikäläisetkin jo turvautuvat kesäkauppojen vaihtoehtoihin, joille he vielä joitakin vuosia sitten nyrpistivät nenäänsä nimittäen niitä turistiruoaksi.
Elämäntapoja puntaroidessa meiltä unohtuu usein, että se miten syödään on yhtä tärkeää kuin mitä syödään. Jokaisessa perheessä on oma ruokakulttuurinsa, joka heijastelee Suomessa vallitsevaa ruoka- ja tapakulttuuria. Ruokamainosten kautta meille iskostetaan mielikuva kiireestä: nopea mikrokeitto, pikapuuro, valmiseinesateria! Mainosten piiloviesti on, että ruoanvalmistukseen käytetty aika on ajantuhlausta.”

lauantaina, helmikuuta 06, 2010

Erinomainen kulho

Seuraan aika paljon amerikkalaisten pitämiä ruokablogeja ja muitakin ruokasivustoja(*, ja täytyy tunnustaa, että kadehdin heidän ruokavuodestaan kiitospäivää ja Super Bowlia. Jotenkin niissä molemmissa on sopiva yhteen kokoontumisen ja siihen liittyvän kokkailun meininki.

Super Bowliin liittyviä reseptejä on näkynyt jenkkiläisillä ruokasivustoilla ja -blogeissa viime viikkojen aikana siinä määrin, että tilaisuuden läheneminen on tullut tutuksi tämmöiselle suomalaisellekin sohvaperunalle. Tarjolla näyttäisi olevan lähinnä telkkarin ääressä syötäväksi sopivia pikkusyötäviä. Voileipiä, dippejä, salaatteja ja syötäviä patukoita. Myös kanansiipiä ja lihaisia chilireseptejä löytyy joka lähtöön (mistä tulikin mieleeni, ettemme ole vielä kokeilleet kotioloissa Bar Mezzon chiliohjetta).

Minä en liiemmin tykkää syödä tv:n ääressä (siinä ei tule keskityttyä tarpeeksi siihen, mitä syö, eikä kaverin kanssa seurustelukaan luonnistu), mutta erinäisiä pikkusyötäviä tehtailen siitä huolimatta mielelläni. Tosin nämä katkarapuiset köyhät pojat eli po'boyt nyt eivät mitään kovin pientä syötävää ole nähneetkään:

Shrimp Po'Boys (ohje Food&Wine-makasiinista)

halkaistu patonki
2 rkl huoneenlämpöistä voita
1,6 dl (2/3 cup) majoneesia
2 1/2 rkl Dijon-sinappia
1/4 tl tabascoa (tai maun mukaan enemmänkin)
kasvisöljyä friteeraamiseen
1,2 dl (1/2 cup) maitoa
1 muna (vähän vatkattuna)
1,8 dl (3/4 cup) kuivia leivänmuruja (korppujauho käy myös)
1/2 tl suolaa
1/4 tl mustapippuria myllystä
1/4 tl cayennepippuria
puolisen kiloa isoja, kuorittuja katkarapuja (meillä oli pieniä pakastekatkoja, mutta isot olisivat olleet huomattavasti parempia)
0,8 dl (1/3 cup) jauhoja
silputtua romainea tai jäävuorisalaattia
1 viipaloitu tomaatti

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Raaputa halkaistusta patongista pehmeää keskustaa pois. Voitele raaputetut leikkauspinnat voilla ja pane ne voipuoli ylöspäin pellille. Yhdistä pienessä kulhossa majoneesi, sinappi ja tabasco.
Kuumenna kattilassa vajaan kymmenen senttimetrin verran öljyä, kunnes lämpötila on reilut 180 astetta. Sekoita keskikokoisessa kulhossa maito ja muna. Yhdistä toisessa kulhossa leivänmurut suolaan, mustapippuriin ja cayenneen. Kasta ravut jauhoihin, sitten munaseokseen ja lopuksi leivänmuruihin.
Paista katkaravut muutamassa erässä öljyssä, kunnes ne ovat kullankeltaisia (tämän pitäisi kestää pari kolme minuuttia). Valuta (esim. lautaselle taiteltujen) talouspaperien päällä.
Paista sillä välin patonkeja niin pitkään, että ne ovat sopivan rapeita (noin 5 minuuttia). Levitä kastiketta leivän molemmille puolille ja asettele keskelle tomaatti, salaatti ja paistetut katkaravut.

Tarkoitus oli itse asiassa osallistua tällä reseptillä alkujaan tammikuun ruokahaasteeseen, mutta kuukausi ehti loppua kesken. Luulin tosin (ohjetta turhan hatarasti vilkaistuani), että katkaravuista olisi tehty crab cakes -henkisiä pihvejä, enkä muutenkaan ollut lopputulokseen kovin tyytyväinen (sinappi hallitsi makuja vähän turhan paljon). Ehkä kokeilen seuraavalla kerralla suosiolla tammihaasteen voittaneita thaiburgereita, jotka olivat ihan mahtiherkullisen näköisiä.

Tämmöistä sormisyötävää siis tällä kertaa. Dippiohjeista olisi kovasti houkuttanut testata sipulidippiä, mutta pitää säästää jotain seuraavaankin Super Bowliin (tai ehkä minun tapauksessani ennemmin vaikka johonkin leffailtaan).

(* Mukava olisi seurailla blogeja vaikka minkälaisista maista, mutta harmillisen rajoittunut kielitaito ajaa lukemaan lähinnä ruotsin- ja englanninkielisiä blogeja.

perjantaina, helmikuuta 05, 2010

Vuokaruokaa (kesäkurpitsan äärellä)

Jos mielii kokata itse suurimman osan syömistään sapuskoista, pitää jemmassa olla aika paljonkin nopean ruuanlaiton mahdollistavia reseptejä. Yksi äskettäinen löytöni on katkarapu-limepasta, jota on kokeiltu jo ainakin Leipovan Lunnin ja Kurpitsamoskan keittiöissä.

Tämänkertaisen vuokaruokaohjeen nappasin puolestaan uutuusblogista nimeltään Nooras söta o saltiga. Ajallisestihan toki tämänkin ohjeen toteuttamisessa hetki vierähtää, kun reseptiin sisältyy uunin käyttöä, mutta kauhan varressa ei tarvitse varsinaisesti hääriä kovinkaan pitkään (etenkään, kun tortellineja ei tarvitse tehdä itse).

Niin tai no. Tietenkin tässä kuluu huomattavasti enemmän aikaa kuin jonkin valmiin aterian lämmittämisessä. Onneksi minulla ei ollut tällä kertaa kiire minnekään:
Kesäkurpitsa-herkkusieni-tortellinivuoka

1 paketti eli 250 g tuoretortellineja
1 suuri tai 2 pientä kesäkurpitsaa
300 g herkkusieniä tai portobelloja
2 rkl sherryä
oliiviöljyä paistamiseen
1 dl silputtuja aurinkokuivattuja tomaatteja
suolaa
mustapippuria
tuoretta basilikaa

Päälle:
2 dl ruokakermaa (minulla oli reilun desin verran oikeaa kermaa)
1 kananmuna
parmesaanijuustoraastetta

Kuutioi kesäkurpitsa ja suikaloi sienet. Paista kesäkurpitsakuutiot ja sienisuikaleet oliiviöljyssä ja anna sienistä irtoavan nesteen haihtua kokonaan. Lisää sherry, mausta suolalla ja pippurilla ja anna hautua hetki.
Keitä tortellinit pakkauksen ohjeen mukaan ja valuta vesi pois. Lisää keitettyjen tortellinien joukkoon tilkka oliiviöljyä, jotta ne eivät tartu toisiinsa.
Laita uunivuoan pohjalle puolet kesäkurpitsa-sieniseoksesta ja lisää päälle puolet tortellineista, aurinkokuivatuista tomaateista ja basilikasilpusta. Tee toinen kerros samalla tavalla.
Sekoita ruokakerma ja kananmuna keskenään ja kaada tasaisesti vuokaan. Ripottele pinnalle parmesaanijuustoraastetta. Paista 200 C°:ssa noin puoli tuntia.
Tämä ruoka oli muuten hyvää. Ja tuoksui paistuessaankin harvinaisen hyvältä (olisiko mukaan roiskitussa sherryssä ollut sen salaisuus?).

Kesäkurpitsan ystävien kannattaa muistaa, että sitä lajia voi laittaa myös linssikeittoon. Itse ajattelin viritellä kyseisestä vihanneksesta seuraavalla kokkauskerralla kesäkurpitsapihvejä (minulla on nimittäin hallussani ohje, joka sisältää fetajuustoa).

torstaina, helmikuuta 04, 2010

Runebergintortut (itse tein!)

Ensinnäkin on huomautettava, etten ollut ennen tätä tehnyt Runebergin mukaan nimettyjä torttuja vuosikausiin. Enkä sen koommin laskiaispulliakaan. Jostain syystä syön pullani mieluummin ilman kermaa ja hilloa taikka mantelimassaa (pakko kuitenkin pikkuisen liputtaa mantelimassaversion puolesta).

Toiseksi voisin mennä vaikka vähitellen asiaan ja todeta, että torttuni eivät onnistuneet kovinkaan hyvin. Ruuneberieni ulkonäkö oli vähintäänkin omaleimainen.

Ensimmäistä kertaa teki mieli ehdottaa jonkin blogiimme päätyneen ruokakuvan photoshoppaamista (voin kuvitella, miten oikeasti leivontataitoiset sukulaiseni vajoavat parhaillaan myötähäpeästä maan alle), mutta muuten kyllä tykkäsin tortuistani. Niissä oli mukavan mantelinen meininki, joka tuli tosin huomattavasti paremmin oikeuksiinsa ennen vadelmahillon tai tomusokerista kyhäämäni kuorrutteen lisäämistä. Päällysteiden kanssa homma hurahti överimakean puolelle.

Mutta tässä käyttämäni ohje, joka on peräisin Ruokatorstai-kirjasta:
Runebergintortut

200 g margariinia (tai voita)
2 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 munaa
2 dl mantelirouhetta
1 dl korppujauhoja
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
1 dl kermaa
(1 dl punssia)
Koristelu:
vadelmahilloa ja tomusokerikuorrutusta

1. Vatkaa pehmeä margariini ja sokeri vaahdoksi. Lisää munat vatkaten.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää taikinaan. Sekoita joukkoon myös kerma.
3. Voitele muffinipellin syvennykset ja jaa taikina koloihin (minä laitoin varmuuden vuoksi paperitkin väliin). Paista 200 asteessa noin 15 minuuttia.
4. Kostuta runebergintortut halutessasi punssilla. Koristele tortut ja anna hieman vetäytyä ennen tarjoilua.

Runebergintortuista tulee mieleeni Porvoo, jossa olisi mukava päästä vierailemaan joskus lähitulevaisuudessa. Kysymys kuuluu: mistä sieltä saisi parhaat tortut ja muut syötävät? Täytyy myöntää, että tiedän sieltä itse ennakkoon vain etanaravintola Timbaalin.

keskiviikkona, helmikuuta 03, 2010

Lenkkeillen

UunimakkaraJoltakin on saattanut päästä unohtumaan, että aurinkokuivattujen tomaattien ja pannulla paahdettujen pinjansiementen ohella on olemassa sellainenkin aines kuin lenkkimakkara.

Olen vältellyt makkaroiden ostamista viime aikoina samalla tavoin kuin kaikkia muitakin teollisesti tuunattuja elintarvikkeita, mutta joskus on pakko antaa itselleen vähän löysää (syytän äkillisestä makkaramieliteostani sivupalkissa tällä hetkellä näkyvää pyttipannun kuvaa). Kävin katsomassa ruokaohjevinkkejä ikuisuus sitten postaamamme uunimakkarajutun kommenttilaatikosta. Ja tällä tavalla se sitten syntyi:
Halkaisin lenkin pituussuunnassa. Sivelin päälle sinappia ja savustettua chilijauhetta. Ladoin päälle tomaattisiivuja. Sitten viipaloin päälle mozzarellasiivuja ja raastoin mozzarellan päälle vielä vähän mustaleimaista emmantaalia. Sen jälkeen sitten vuoka uuniin (paistoin itse 225 asteessa suurin piirtein 25 minuuttia).

Olen kokkaillut viime aikoina aika paljon kasvisruokaa, joten nyt sain vaihteeksi täällä asuvan karnivoorinkin innostumaan. Äijät kuulemma tykkäävät makkarasta, kaljasta ja sinapista. Nojaa. Olin kyllä huomaavinani, että täällä asuva äijä söi mielellään myös makkaran kanssa tarjoilemaani salaattia, joka oli höystetty kypsillä avokadoilla, kypsillä minitomaateilla sekä saksanpähkinöillä (minulla on kuulemma hupaisa taipumus tunkea pähkinöitä tätä nykyä jokaikiseen täällä tehtailtuun salaattiin).

SalaattiSalaatinkastikkeena käytän tätä nykyä aika usein jonkinlaista hilloa. Tällä kertaa soosin virkaa toimitti salaatin päälle roiskittu Luomutila Ollin viherherukkamarmeladi (SRE:n lahjoittama ensimmäinen purnukka on vedetty jo parempiin suihin... onneksi on toinen vielä avaamattomana jemmassa odottamassa). Hillon makeus oli mukavaa vastapainoa sopivasti chilipotkuiselle uunimakkaralle, ja muutenkin nuo muonat tasapainottivat toisiaan sopivasti.

Jatkossa HK:n sinisestä ja pekonistakin saa kuulemma omega-kolmosta. Huhhuh, kaikkea sitä.


pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails