torstaina, toukokuuta 29, 2008

Voittamaton vierastarjottava

Suomen virallisen voileipäkakkupäivän lähestyessä muistuttelen kaikkia kahtatoista lukijaamme Muulimamman voittamattomasta voileipäkakusta. Saamiemme tietojen mukaan kaikki eivät pidä perinteisestä voileipäkakusta (mitä itse en voi ymmärtää ollenkaan, mutta toisaalta en ole koskaan tainnut saada lautaselleni semmoista leipäkakkua, johon olisi käytetty ainakaan mitenkään liiaksi asti majoneesia - omassa suvussamme on vannottu nimittäin enemmänkin sulatejuustokuorrutteen nimiin), eli tämä kakku voisi hyvinkin tuoda monille varsin mukavaa vaihtelua.

Tutuillani ja sukulaisillani on ollut tässä kuussa ennätysmäärä syntymäpäiviä (syntyykö toukokuussa tai kahdeksikkoon päättyvinä vuosina jotenkin tavallista enemmän ihmisiä?), mutta tämän voittamattoman voileipävirityksen väänsin ihan arkista nimipäiväkekkeriä varten. Kakun kokoamisessa ei mennyt kaikkineen tuntia kauempaa, vaikka työskentelin - mikäli mahdollista - vielä tavallistakin hitaammin. Pilkontanopeutenihan ei siis ole ollenkaan ammattikokkien luokkaa, vaikka veitsen käytössä kai on tapahtunutkin vuosien mittaan aikamoista edistystä. Ainakin aikaisemmin tulilinjalla ollut vasemman käden pikkusormi on saanut viime aikoina olla rauhassa liiemmältä laastaroinnilta.

Kokoamisessa kompastuin samaan ongelmaan kuin aina lasagnea kasatessani - suurin osa täytteistä tuppaa menemään alakerroksiin, kun täyden täytekattilan kanssa tuntuu siltä, että "riittäähän tätä". Nytkin murennettu ruisleipä hupeni kakun alaosiin sen verran vauhdikkaasti, että kakun päällimmäiseen kerrokseen liikeni vain muutama leivänmuru. Onpahan tuo kakku taas ainakin kaikessa kotikutoisuudessaan kovasti persoonallisen näköinen. Mutta se maku! Näistä raaka-aineista (real-ruisleipää, tuorejuustoa, kalkkunaa, paprikaa, reunaksi hillosipulia ja suolakurkkua) ei tietenkään oikein voi saadakaan mitään kovin pahaa aikaiseksi. Saatan silputa seuraavalla kerralla hillosipulia kakun sekaan vielä vähän enemmänkin. En ollut käyttänyt etikkaan säilöttyjä minisipuleita pitkiin aikoihin mihinkään, ja oli ehtinyt näköjään tulla jo vähän ikävä.

Mistäköhän ihmeestä voileipäkakkukulttuuri on muuten saapunut Suomeen juurtuakseen tänne vielä niin mahdottoman vahvasti? Mitä muualla maailmassa tarjoillaan tyypillisimmin valmistujaisten yhteydessä?

keskiviikkona, toukokuuta 28, 2008

Kiitos!

413 kiitosta kaikille Blogit kunniaan -kisassa Pastanjauhantaa äänestäneille. KonsoliFIN.net-sivusto harppasi harrastusblogisarjassa ohitsemme äänestyksen viime metreillä, mutta eihän hopea ole häpeä.

(Erityisen kiitoksen ja kumarruksen ansaitsee tietenkin myös Kulinaarimurulan suunnalla majaileva kannatusjoukkueemme.)

Jauhantapajamme onnittelee kaikkia kilpailussa menestyneitä! (Muistakaa lukea myös samassa sarjassa ehdolla olleita muita ruokablogeja Bella Vanillaa ja Perjantaireseptiä, josta on peräisin myös melkoiseksi reseptihitiksi noussut saaristolaisleivän ohje.)

tiistaina, toukokuuta 27, 2008

Punaviinipäärynät

Ostin viime viikolla lähikaupastamme rasiallisen päärynöitä, ja siinä sitten mietiskelin jälleen kerran, mitä ruokaa päärynöistä voisi kenties laatia. En ole hetkeen harrastanut jälkiruokia ollenkaan, ja niinpä päädyin yhdessä keittokirjassa vähän aikaa sitten näkemiini punaviinipäärynöihin.

En jaa tällä kertaa ohjetta kanssanne, koska en ollut aivan täysin tyytyväinen lopputulokseen. Ideana oli keitellä kuorittuja päärynöitä vajaan puolen tunnin verran kattilassa miedolla lämmöllä punaviinin ja sokerin seoksessa. Punaviiniä tuli seokseen kaksi desiä ja sokeria desi, mistä syystä päärynöiden pintakin tuli omaan makuuni vähän turhan makeaksi ja varsinainen hedelmäisyys häipyi harmillisesti taka-alalle. Päärynöiden kypsyys oli kyllä hyvä, ja kokonaisina keiteltyinä ne näyttivät varsin houkuttelevilta.

Punaviiniä ja päärynöitä kannattaa toki yhdistää. Ainakin (huomattavasti vähäsokerisempi) hedelmäkompotti on hyvää. Ja punaviinistä puheen ollen, pitkästä aikaa voisin antaa viinisuosituksen: Lyngrove Reserve Shiraz Pinotage (2005) sopi mielestäni vähän paahteisempien viinien ystävälle (jos kohta joidenkin mielestä kyseinen pullote kuulemma haisee palaneelle kumille).

maanantaina, toukokuuta 26, 2008

Maailman pienin raparperi

Pääsin viikonloppuna saareen neljän herrahenkilön kanssa (joista nuorimmat iältään neljä- ja kuusivuotiaita), ja niinhän siinä kävi, että suunnittelemani sienestys muuttui enemmänkin makkaranpaistoksi. Pääsin sentään leikkimään piilosta pitkästä aikaa.

Ulkona syömisessä on se hankaluus, ettei koskaan meinaa oikein muistaa ottaa kaikkea tarpeellista mukaan (vasta kuin loppukesästä, jolloin tarpeellinen piknikvälineistö on hitsautunut tajuntaan jo hyvinkin tarkoin). Tällä kertaa meillä ei ollut mukana lautasia haarukoista puhumattakaan, joten salaattikin syötiin sitten paahtoleivän välistä. Sinappia oli sentään sattunut mukaan, mikä on tietenkin saavutus sinänsä.

Muuten viikonloppuuni kuului lähinnä puuhastelua kasvien kanssa (nimimerkillä miten kaiken mullan saa ikinä kynsien alta pois). Oman siemenkasvatetun yrttitarhani yksilöt ovat vielä sen verran pikkuruisia, että olin suorastaan pakotettu tekemään muutaman täsmäiskun oululaisille puutarhoille. Vinkkinä mainittakoon, että Hietasaaresta löytyi taas tänä vuonna basilikaa, persiljaa, rosmariinia, rakuunaa ja kaikkea muutakin kivaa. Kotona vasta huomasin, että ostamani oregano oli mallia hot & spicy. Saapa nähdä, mahtaako se olla maultaankin tavallista jännittävämpi.

Raparperinkin olisin voinut ostaa, kun nykyinen versiomme on niin kitukasvuinen kuin raparperi vaan voi olla. Ja minä kun joskus lapsena haaveilin, että ryhtyisin jonain päivänä ihan oikeaksikin puutarhuriksi. (Toisaalta muukaan kasvu ei ole edennyt ihan suunnitelmien mukaan, kun täällä on ollut ajankohtaan nähden kerrassaan hyytävät ilmat.) Suurempienkin kauppojen kesäpihoilla on vihdoin ja viimein tarjolla myös tavallista enemmän hyötykasveja. Yhdeltä semmoiselta noukin mukaani paprikan taimen. Mukava panna pystyyn oma paprikafarmi.

Kesä saisi nyt sitten tulla.

lauantaina, toukokuuta 24, 2008

Viime tingan suupalat

Unelias kokki ehti tuossa jo toissapäivänä kysellä keittiömme panosta toukokuun suupala-aiheiseen ruokahaasteeseen, ja täältähän sitä nyt viimein tullaan. Osallistumisaika taitaa loppua tänään, eli eilen alkoi olla kovastikin korkea aika kyhätä kokoon jotain sopivaa syötävää, koska tälle päivälle on kokonaan muunlaisia suunnitelmia. Semmoisia kuin sienestys sekä euroviisut.

Idean näihin munakoisokääryleisiin olen ottanut joskus Weberin suuresta grillauskirjasta. Vastaavia tötteröitä olen nähnyt tehtävän muistaakseni myös kurkusta ja kesäkurpitsasta, eli muuntelumahdollisuuksia riittää. Ideana on siis viipaloida munakoisosta (tai muista mahdollisista kasviksista) pitkittäin sopivia suikaleita, jotka sitten grillataan viirullisiksi ja täytetään jollakin omaan suuhun sopivalla täytteellä. Omissa kääryleissäni on täytteenä yhdistelmä silputtua lehtipersiljaa sekä vuohenjuustoa.

Grillailu on usein melkoisen pitkäkestoista puuhaa, mistä syystä tällaiselle grillissä käytettävälle sormisyötävälle voisi olla ainakin meillä pikaisesti valmistuvana alkupalana aina silloin tällöin kysyntää. Tässä (hyvin pelkistetyssä versiossa) ongelmana oli makujen jonkinasteinen tunkkaisuus. Persilja ei juuri maistunut eikä onnistunut niin ollen pahemmin piristämään kokonaisuutta. Kaipasimme siis molemmat hiukkasen hapokkuutta. Pippurimylly suunnitteli kääryleiden sekaan sitruunaista ulottuvuutta. Minä puolestani ehdottelin, josko munakoisokääröjä voisi dippailla vaikka jonkinlaiseen tomaattisalsaan. Tomaatti toki muodostaisi mukavan täyte-elementin ihan itsessäänkin.

Mutta vaikka maku jätti varaa jatkokehittelylle, niin ihan hauska näitä oli kääriä perjantain ihanassa ilta-auringossa. Mukavaa oli myös huomata, että sain koisorullat pysymään suurin piirtein pystyssä ilman tikkuja tai mitään sen kummempia kommervenkkeja. Osa koisoista grillattiin öljyttyinä, osa öljyämättöminä. En osaa sanoa, kummalla tavalla olisi tullut parempaa.

Samaa persilja-vuohenjuustosekoitusta sommiteltiin myös muutaman grilliin kulkeutuneen herkkusienen sisuksiin. Täyte toimikin varsin hyvin sieniin yhdistettynä (samaten vuohenjuusto luonnollisesti nauttii lievästä lämmittämisestä).

keskiviikkona, toukokuuta 21, 2008

Juustopyörykät

Pidän kovasti täytetystä ja rullatusta ruuasta, mutta nyt viime aikoina olen ajautunut aikamoisen pyörykkäinnostuksen valtaan. Tarkoitukseni oli etsiskellä jostakin tavallista kiintoisampi kasvispyöryköiden ohje, mutta päädyin tällä kertaa sitten tällaisiin juustopyöryköihin. Juustona toimi pehmoinen ricotta, jota hyvällä tuurilla saattaa joidenkin kauppojen juustotiskeistä jopa löytääkin.

(Tosin Raholan syötävien sanojen mukaan ricotta ei periaatteessa ole juustoa ollenkaan. Juustot valmistetaan nimittäin maidon juustoaineesta eli kaseiinista, kun taas ricotta valmistetaan keittämällä se kokoon herasta. Ilmeisesti valmistustavastaan johtuen ricotta on myös perinteisiä juustoja huomattavasti vähärasvaisempaa.)

Ohjeen ricottapyöryköihin löysin Delicious Days -blogista (en edes yrittänyt vastustaa tomaattikastikkeessa uiskentelevien palleroiden vetovoimaa). Lopputulos oli makunsa puolesta aika lailla sama kuin kovasti suosimassamme ricottapastassa (jos kohta ricottapasta taitaa kuitenkin viedä voiton kotiin).
Ricottapyörykät tomaattikastikkeessa (Salsa finta & polpette di ricotta)

Salsa finta:
4 rkl oliiviöljyä
1 keskikokoinen sipuli
2 rkl tomaattipyreetä
~600 g tölkkitomaatteja, kokonaisina tai murskattuna (myös mehu)
hyppysellinen sokeria
merisuolaa, jauhettua mustapippuria
kourallinen basilikanlehtiä

Polpette di ricotta:
250 g ricottaa
40-50 g parmesaania raastettuna
1 keskikokoinen muna
100 g leivänmuruja
kourallinen hienonnettua persiljaa
merisuolaa, mustapippuria ja muskottia maun mukaan
2-3 rkl salsa fintaa eli edellä selostettua tomaattikastiketta

tarjolle: raastettua parmesaania ja rouhittua mustapippuria

Valmista ensin kastike (salsa finta):
Kuumenna oliiviöljyä pannulla ja kuullota siinä hienonnetut sipulit. Lisää tomaattipyree ja murskatut tomaatit. Mausta suolalla, mustapippurilla ja sokerilla. Anna kiehua n. 15 minuuttia ja lisää sen jälkeen vielä suolaa ja pippuria, mikäli moinen makulisä on tarpeen. Basilikat voi periaatteessa lisätä pannulle samaan aikaan tomaattien kanssa, mutta rakenne ja maku saattavat säilyä paremmin, jos ne lisää vasta myöhemmässä vaiheessa. Itse olisin voinut lisätä basilikat joukkoon joka tapauksessa ennen pyöryköitä, koska basilikan sekoittelu kävi loppuvaiheessa jo vähän turhan vaikeaksi (kuten kuvasta näkyy).

Sitten ricottapallojen kimppuun:
Ohjeen mukaan ricottaa kannattaa valuttaa tunnin ajan, mutta oma ricottani vaikutti sen verran jämerältä, että ohitin valutteluvaiheen kokonaan (lisäksi olin hyvin nälkäinen). Laita ricotta suureen kulhoon yhdessä raastetun parmesaanin, rikotun munan, leivänmurujen ja hienonnetun persiljan kanssa, mausta suolalla, pippurilla ja ripauksella muskottia. Lisää viimeiseksi pari kolme ruokalusikallista tomaattikastiketta. Sen jälkeen sekoitellaan aineksia kädellä lihapullataikinan tapaan. Jos kastike on liian löysää, lisätään leivänmuruja, jos liian tiukkaa, lisätään tomaattikastiketta. Oma taikinani muotoutui hyvin pienehköiksi palloiksi, mutta olisivat pallerot saaneet olla asteen verran tiukempiakin, kun kastikkeen seassa (viimeistään siinä vaiheessa, kun yritin sekoittaa basilikat sekaan) ne tuppasivat jo vähän hajoilemaan.

Muotoile taikina palloiksi ja lisää ne tomaattikastikepannulle. Kypsyttele palleroita levyllä niin kauan, että ne kypsyvät (aikaa menee ainakin 10 minuuttia). Pyöryköitä kannattaa heilutella aina välillä, jotta ne kypsyvät tasaisemmin.

Ennen tarjoilua kannattaa siis vielä sommitella ne basilikatkin jollain keinoilla sekaan, ellei ole lisännyt niitä joukkoon jo aiemmin. Ricottapallojen ja kastikkeen kaveriksi voi halutessaan keittää pastaa, mutta se ei ole ollenkaan välttämätöntä (pallot voi syödä myös gnocchien tapaan raastetun parmesaanin ja mustapippurin kanssa).

maanantaina, toukokuuta 19, 2008

Riisiä ja tonnikalaa

Aika on mennä hurahtanut semmoista kyytiä, että opiskelujen loppumisesta alkaa olla omalla kohdallani likimain kymmenen vuotta. Opiskeluaikaiset penninvenyttelyfiilikset eivät kuitenkaan ole kokonaan ennättäneet häipyä mielestäni. Kuun neljäntenä päivänä saattaa tuntea hetkellistä hilpeyttä äkillisestä rikastumisesta, ennen kuin huomaa, ettei opintotukea ole maksettu tilille sitten viime vuosituhannen.

Tonnikalan tuolla puolen on kerrassaan loistavasti nimetty opiskelijakeittokirja (2005), joka saa harmittelemaan sitä, etten laittanut opiskeluaikanani itse kaikistellen kovinkaan kivoja tai kiinnostavia ruokia. Tokihan ruoka maistui meikäläiselle jo silloinkin, mutta en viihtynyt kattiloiden parissa vielä kovinkaan hyvin. Reseptirepertuaarini oli kovin pieni (bravuureitani olivat pannupizza, perunarieska sekä purjo-perunasosekeitto), ja teelle tulijoille tein aina samaa omenapiirakkaa. Kokkailuille ei toki ollut tarvettakaan siinä mielessä kuin nykyään, kun päiväsaikaan opinahjossa sai (maksua vastaan) maistuvan aterian leipineen ja salaatteineen.

Joka tapauksessa olin opiskeluaikana kokkina melkoisen saamaton, mihin osasyynä saattoi toki olla myös työvälineiden kehnous. Jos nyt pääsisin palaamaan opiskeluaikani alkuun, toivoisin ensi töikseni lahjaksi (joltain varakkaammalta taholta) kunnon veistä ja leikkuulautaa. Myös teräksestä tehdyn luottopannuni voisin ottaa mukaani, jos pääsisin matkaamaan aikakoneella viisitoista vuotta ajassa taaksepäin. (En ole ikinä oikein tullut toimeen teflonin kanssa.) Lisäksi ottaisin inspiraationi lähteeksi muutaman reippaan ja aikaansaavan opiskelijaneitokaisen/nuorukaisen pitämän ruokablogin. Voi, kun olisinkin voinut kokkailla vaikka Vegemisien, Ihanien tomaattien tai Keittokomeron tahtiin.

Näitä valkosipulisia porkkana-sipulimyttyjä voi pakata mukaan vaikka eväsretkelle, kunhan keittää kaveriksi teetä termariin. Minä en näiden kanssa retkelle lähtenyt (eväsretki viime päivien räntäsateessa ei ole tuntunut ollenkaan houkuttelevalta), mutta muutama mytty kulki laukussa kätevästi mukana työmaalle lounastarkoituksiin. Taisin silputa valkosipulia sekaan tällä kertaa vähän turhankin runsaalla kädellä, koska läppärilaukkuni lienee edelleenkin leivonnaisten jäljiltä varsin lemuavainen. Ohje siis edellä mainitusta kirjasta Tonnikalan tuolla puolen:
Porkkana-sipulimytyt

3 dl kaurahiutaleita
2 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa (itse voisin laittaa seuraavalla kerralla ehkä himppasen verran enemmän)
1 tl yrttimaustetta
2 porkkanaa
2 sipulia
3 valkosipulin kynttä
2 dl 2 % kermaviiliä
1 rkl hunajaa
1/2 dl öljyä
2 kananmunaa

Raasta porkkanat hienoksi raasteeksi. Hienonna sipulit. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää muut ainekset sekaan. Jaa taikina uunipellille muffinssivuokiin ja paista 200° 20 minuuttia.

lauantaina, toukokuuta 17, 2008

Tagine kanasta, oliiveista ja sitruunasta

Kommenttilaatikossa oli taannoin keskustelua suolalla säilötyistä sitruunoista, joita innostuimme valmistamaan - ja joille piti tietenkin löytää luonteva käyttötarkoitus. Sellaiseksi osoittautuivat marokkolaiset tagine-pataruoat. Marokon kaksi kuuluisinta ruoka-ainetta kuuluvat olevan rikotut oliivit ja suolaan säilötyt sitruunat, jotka yhdistyvät parahultaisesti tässä kanapadassa.

Kun tyypillinen marokkolainen tagine sisältää vielä paljon hienoksi silputtua sipulia, tämä ohje kiteyttänee aika hyvin sikäläiset perusmaut. Itse asiassa pata olikin erittäin maukas ja jotenkin hankalasti kuvailtavalla tavalla autenttisen makuinen - siis sellainen, että olisimme olleet ihan tyytyväisiä, jos moista olisi annosteltu lautaselle jossain marokkolaisravintolassa.

Taginen voi valmistaa erityisessä tagine-padassa, jollaisia tuntuu löytyvän kaupoista yllättävän hyvin. Tavallinen, vaikkapa valurautainen pata käy kyllä aivan yhtä lailla. Padan koostumuksesta riippuen ruoan voi tehdä keittolevyllä tai uunissa. Oma patamme on sen verran hapraan näköistä keramiikkaa, että valmistimme taginemme uunissa. Ruskistusvaiheessa pidin lämpönä 275 C ja hauduttelussa n. 150 C.

Kanatagine oliiveilla ja sitruunoilla

2 valkosipulinkynttä hienonnettuna
1 kana pilkottuna annospaloiksi (tai esim. muutama rintafile)
1 suuri sipuli, hienoksi pilkottuna
2,5 dl kanalientä (tai vettä)
1,5 dl mustia oliiveja
1-2 suolaan säilöttyä sitruunaa, viipaloituna
1/4 tl mustapippuria jauhettuna
vajaa tl raastettua inkivääriä
ripaus sahramia
1 tl juustokuminaa eli jeeraa
1 tl kurkumaa
1 kanelitanko tai hiven jauhettua kanelia
oliiviöljyä
(suolaa)

Sekoita valkosipuli, hieman mustapippuria ja lusikallinen oliiviöljyä. Hiero seos kananpalojen pintaan ja anna marinoitua muutama tunti tai yön yli.

Kuumenna öljyä padassa ja ruskista kananpalat joka puolelta. Lisää mausteet. Mausteiden kanssa voi soveltaa ja varioida, yllä listatut ovat vain ohjeellinen lähtökohta. Laita niitä, mistä pidät. Lisää sipulisilppu ja käristä kokonaisuutta muutama minuutti.

Lisää kanaliemi tai vesi, kiehauta ja vähennä sitten lämpöä niin, että pata porisee hiljalleen. Laita kansi päälle ja hauduttele hissukseen ainakin puoli tuntia. Kanasta tulee näin hyvin mureaa, suussasulavaa. Mausteliemessä haudutettuna se ei kuitenkaan kuivu ikäväksi.

Lisää oliivit ja säilötyt sitruunat. Sitruunoita voi huuhdella hetken vesihanan alla, jottei padasta tule sietämättömän suolaista. Hauduttele vielä tovi. Jos tuntuu, että ruoka muistuttaa enemmän keittoa kuin pataa, hauduta ilman kantta, kunnes koostumus alkaa sakeutua.

Suola kannattaa maistaa ennen tarjoilua. Sitä tulee sitruunoiden mukana yllättävän paljon, mutta ahkeralla huuhtelulla sen saanee virutetuksi säilösitruunoista niin vähiin, että suolaa joutuu tässä vaiheessa jopa pikkuisen lisäämään.

Tagine tarjoillaan perinteisesti kuskusin kanssa, mutta ymmärtääkseni Marokossa sitä syödään usein myös leivän kanssa, hieman intialaiseen tapaan. Itse asiassa myös maustemaailma (jeera-inkivääri-kurkuma) on yllättävän samankaltainen kuin intialaisessa keittiössä. Minttutee on tyypillinen ruoka- tai jälkiruokajuoma samoilta seuduilta, joten se sopii mainiosti taginen kumppaniksi.

perjantaina, toukokuuta 16, 2008

Cosmopolitan (ei se lehti)

Lempijuomiani ovat vesi ja viini, enkä ole ollut oikeastaan ollenkaan drinkki-ihmisiä ennen kuin vasta ihan viimeisten vuosien aikana. Juomasekoituksista on tullut ehkä liiaksi mieleeni 80-luvun keinotekoisen tuntuiset drinkit pienine paperisine päivänvarjoineen. (Tosin itsehän näin päivänvarjoja siinä vaiheessa ainoastaan jäätelöannoksissa, noissa lapsuusajan kaupunkireissujen kulinaarisissa kohokohdissa.) Drinkkien harrastaminen on tuntunut vähän samalta, kuin jos päättäisin yhtäkkiä alkaa kuljeskelemaan ympäriinsä kivipestyissä farkuissa hiukset krepattuina. (80-luku nostattaa näköjään nostalgian ohella myös iloa siitä, että moinen vuosikymmen on visusti takanapäin.)

Mutta nyt olen jo siis vähän lämpenemässä aiheelle. On kuitenkin niin kutkuttavaa saada eteensä juoma, jonka joku on valmistanut ajatuksella, ainesosia mittaillen ja miettien. Huolella laadittu cocktail (tai mocktail) on myös mainio tapa päättää tavallista pitkäkestoisempi ateria, kun perinteisemmät jälkiruuat tuppaavat usein olemaan vähän turhan täyttäviä.

Alkoholittomat mocktalit ovat (kuten olen pariin otteeseen todennutkin) maailmalla monissa paikoissa kovasti suosiossa. (Mistä tulikin mieleeni, että mahtaakohan mehubaarikulttuuri milloinkaan rantautua Suomeen?) Omat suosikkijuomani Bloody Mary sekä Mojito taipuvat mainiosti myös holittomaan muotoon, koska niissä on alkoholittomienkin ainesosien puolesta sopivasti reunaa ja hapokkuutta. Tomaattimehu maistuu mielestäni paljon paremmalta, kun siinä on vähän tabascoa seassa.

Suosikkilistani kolmannelle tilalle on kiilaamassa Cosmopolitan, johon karpalon vannoutuneena ystävänä ihastuin kovasti. (Muistattehan, kuinka viime syksynä innostuin karpaloiden syömisestä ihan kokonaan. Myös karpalomehu maistuu meikäläiselle tätä nykyä muita mehuja paremmin, vaikkei puolukkamehukaan pahaa ole.)

Juomien valmistaminen ei ole meillä edelleenkään minun alaani, eli en osaa kertoa cosmopolitanin laatimisesta mitään sen kummempaa. Ohjeistusta löytyy ainakin drinkkiklubista sekä kaikentietävästä wikipediasta. (Cosmopolitanin googlettaminen olikin tavallista työläämpää, kun kaikki linkit tahtoivat alkuun viedä siihen samannimiseen lehteen.)

keskiviikkona, toukokuuta 14, 2008

Mainio minttu

Minttu on mainio yrtti, mielenkiintoinen ja maukas. Kyseinen kasvi ei vaan ole minulle vanhastaan kovinkaan tuttu. Vaikka meillä muinoin kotona kasvoi kasvimaalla rivitolkulla ties minkälaisia yrttejä, minttua en muista siellä milloinkaan havainneeni. Pitkään luulinkin, että minttua kasvatetaan vain kissojen haisteltavaksi - kissanminttu taisi nimittäin olla terminä minulle kaikkein tutuin. Muitakin minttulajikkeita on olemassa itselleni tällä erää tutuimman (viher)mintun lisäksi. Piparminttu-yrtti maistuu ainakin omaan makuuni vähän liikaa kurkkupastillilta, joten sitä en erehdy enää ostamaan varsinaisen mintun korvikkeeksi.

Minttua taisi kasvaa ruukkupuutarhassamme ensimmäistä kertaa vasta viime kesänä, ja jatkuva saatavuus takasi sen riittävyyden niin salaatteihin kuin mojitoihinkin. (Minttuisan mojiton voisi muuten muovata myös juustokakun muotoon.)

Minttuteetä olen juonut joskus takavuosina lapputeenä, eikä minulla sen perusteella ollut suurempia odotuksia, kun sain viikonloppuna eteeni lasin, jossa oli kuuman veden seassa vihreää teetä, suurirakeista sokeria sekä muutama mintun oksa. Ällistykseni olikin melkoinen, kun teehen oli liuennut kerrassaan voimakkaan minttuinen maku ja meininki. Minttujuomaa täytyikin saada saman tien lisää seuraavana päivänä (oma versioni ei sitten aivan yhtä maittavaa ollutkaan). Taru kertoo, että perheen miespuolinen asukas Pippurimylly on juonut vastaavaa teetä joskus jossakin marokkolaisessa mattokaupassa. Joka paikkaan sekin on sitten ehtinyt.

Lähipäivinä pääsette näkemään, minkälaisen muonan jälkitunnelmissa minttuteetä meillä oikein tarjoiltiinkaan.

(Psst. Muistakaa muuten äänestää parasta harrastusblogia Digitodayn järjestämässä blogikisassa.)

maanantaina, toukokuuta 12, 2008

Salmiakkia koko rahalla (nostalgiapläjäys, osa 2)

Jälleen kerran jouduin toteamaan, että ruokabloggaus ei ole ollenkaan hullumpi harrastus. Nytkin pystyin perustelemaan salmiakkiostoksilla käynnin itselleni ihan vaan sillä, että tarvitsin pari salmiakkipussia karkkipostaukseni kuvamateriaaliksi. (Toki jos ihan tarkkoja ollaan, niin yhdessäkin pussissa olisi saattanut olla tarpeeksi ainesta kuvitustarkoituksiin.)

Pastanjauhantaan kirjoitettiin reilu vuosi sitten kosolti kiinnostavia karkkimuisteluita (kiitos vielä kerran kaikille kommentoijille!), ja samassa syssyssä meille suositeltiin luettavaksi Jukka Annalan kirjaa nimeltä Salmiakki (2001). En onnistunut saamaan kirjaa silloin käsiini mistään (vaikka etsiskelin sitä sekä kirjakaupasta että kirjastosta), ja myöhemmin unohdin koko asian. Pari viikkoa sitten bongasin sen viimein Oulun kaupunginkirjaston täkytiskistä (tietyille pöydille on siellä aseteltu tietyn teeman mukaisia kirjoja samaan tapaan kuin pikalainattavat uutuuskirjat ovat esillä omalla pöydällään) ja pääsin viimein lueskelemaan. Ja kyllähän tulikin nostalginen olo!

Kävimme koko pastanjauhantapariskuntamme voimin muutama vuosi sitten ihmettelemässä Kansallismuseon uudistuneita näyttelyitä, ja kierroksen päätteeksi pääsimme 1900-luvun esinemuistoja esittelevälle osastolle (tai todennäköisemmin kyseessä oli vaihtuva näyttely). Täytyy myöntää, että koko käynniltä jäi parhaiten mieleen lapsuudesta tutut 1980-luvun tavarat, semmoiset kuin vaikka nyt magneettipenaalit. Salmiakki-kirjan jutut nostivat mieleen vähän samantapaisia fiiliksiä – ja samalla opin valtavasti vanhojen suosikkikarkkieni historiasta.

Olen tainnut pitää sekä merkkareita että turkkareita (eli merirosvorahoja ja turkinpippureita) suomalaisina keksintöinä – synnyinhän sopivasti siihen saumaan, kun joka puolella korostettiin, että on lottovoitto syntyä Suomeen ja kuinka keskeistä on suosia suomalaisia tuotteita. Todellisuudessa turkinpippurit on kehitelty Tanskassa vuonna 1946 perustetulla Perellyn karkkitehtaalla vuonna 1976 – idea on vain myyty Fazerille 1980-luvun lopulla.

Merkkareihin puolestaan on otettu idea Hollannista (Hollannissa enemmän hengailleilta voisi kysyä, onko siellä saatavissa salmiakkia paremmin kuin Keski-Euroopasta yleensä.). Resepti on toki kehitelty 1970-luvun alkuvuosina Suomessa, mutta karkit valettiin Hollannista ostettuihin muotteihin. Kaikkea sitä. Haribon merirosvorahat ovat niin ikään vanhempi keksintö kuin kotimaiset merkkarit! (Maailmankuvassani tapahtui siis tältä osin hienoista murenemista.)

Seuraavan Salmiakki-kirjasta otetun lainauksen myötä nostan hattua kaikille kioskintädeille, jotka jaksoivat vuosien ajan annostella salmiakkikarkkeja uupumattomasti pikkuisiin pusseihin sekä minulle että silloisille kavereilleni (nimim. vielä markalla noita):
"Karkkien syönti yleistyi 1970-luvun alkupuolella, kun irtokarkit hyökyivät kioskien hyllylle. Aakkos-pussin ja Super Salmiakin vanavedessä uuden aikakauden symboliksi kohosi Merirosvoraha. Uutuudet saivat makeanhimoiset lapset kiikuttamaan vähäiset viikkorahansa lähikioskille. Halutut irtokarkit ja niiden määrät ilmoitettiin kioskinluukusta myyjälle osoittelemalla tiskintakaisia karkkilaatikkoja. Kärsivällinen kioskintäti pakkasi karkit asiakkaan pyynnöstä pieniin muovipusseihin tai paperitötteröihin. Lottokuponkien palautukseen jonottaneet sedät saivat lasten parveilusta raivon aiheen."

sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008

Pannaanko potut tulelle?

Minua aina vähän jännittää, kun jotain ruokalajia tai reseptiä luonnehditaan maailman parhaaksi. Pahimmassa tapauksessa pettymyskin on melkoinen, kun makuasiat ovat makuasioita maailman parhaissakin tapauksissa. Tosin jäävihän minä olen moisia lausumuksia arvostelemaan, kun itsekin olen toistuvasti taipuvainen ylisanojen käyttämiseen ja ylipäänsäkin ylenmääräiseen hehkutteluun.

Tässä tapauksessa kyse ei ollut maailman parhaasta vaan täydellisestä, nimittäin Hot-kirjan täydellisistä perunoista. Tokihan ohjetta oli kokeiltava, etenkin kun olen parin viime vuoden aikana kehkeytynyt jonkinasteiseksi perunaruokien ystäväksi. (Blogin perustamisen aikoihin syyskuussa-05 pasta vielä jyräsi perunan, mutta nyt en enää tiedä, kumpi ompi parempaa. Ainakin perunamuusi on parempaa kuin pasta missään muodossa.)

Lohen kanssa tarjoiltuna lopputulemana oli hyvinkin kehityskelpoista evästä. Tällä kertaa taisin vain suotta kursailla ranskankerman (ja wasabinkin) kanssa. Seuraavalla kerralla reippaammin raaka-aineita, niin tulee mehevämpää ja maukkaampaa. Ohjeistusta otettu siis Marianne Kiskolan & Sanna Miettusen kirjasta Hot. Chiliä ja muita mauste-elämyksiä (mainio kirja muuten!):

Täydelliset perunat

6–10 perunaa

KASTIKE
1½ dl ranskankermaa tai soijaranskankermaa
2 tuoretta tillinvartta
½ tl yrttisuolaa
¼-½ tl cayennenpippuria
1 tl wasabitahnaa

juustoraastetta, esim. emmentaljuustoa
oliiviöljyä uunivuokaan

1. Keitä perunat ja halkaise ne poikittain.
2. Tee kastike: soseuta kastikeainekset keskenään ja silppua tilli mukaan.
3. Pirskota oliiviöljyä uunivuoan pohjalle ja reunoille, jotta perunat eivät pala kiinni vuokaan. Asettele perunat vierekkäin. Levitä kastiketta perunoiden päälle. Raasta juustoa päällimmäiseksi.
4. Paista uunissa 200 asteessa 15-20 min.
5. Tarjoile esim. lohen kanssa.

Perunapostauksen päätteeksi voisin toivotella vielä keväisen leppoisaa äitienpäivää kaikille äideille! Oma äitini on tietenkin maailman paras, mutta ovat muutkin tuntemani äidit melkoisen mukavia ihmisiä.

torstaina, toukokuuta 08, 2008

Ostereita vai maksaparfeeta? (köh)

Näin Ben O’Donoghuen ja Curtis Stonen kirjan Aussikokkien matkassa (Surfing the Menu) ensimmäistä kertaa kirjakaupan hyllyssä pari vuotta sitten. Kirjan ideana on esitellä Australian eri osille tyypillisiä murkinoita, ja se ilmeisesti perustuu kyseisten kokkien tekemään tv-ohjelmaan, jota itselläni ei ole ollut ilo seurata. Kirja ei ensi alkuun kiinnostanut minua jostain syystä ollenkaan (vaikka Australia itsessään kyllä kiinnostaa – ja paljon!), mutta muutama kuukausi sitten päätin viimein kaivella sen käsiini.

Kirjan ensimmäisenä reseptinä silmiini sattunut ohje ei lupaillut hyvää: Osterit samppanjahyytelön kera. Kehtaisi nyt semmoista kenellekään mennä tarjoamaan – siitäkään huolimatta, että yhdistelmää kuvailtiin taivaalliseksi samaan tapaan kuin madeirahyytelön ja broilerinmaksaparfeen liittoa. Hmmm. Parfee kuulostaa jo sanana siltä, että sitä pitäisi syödä pikkusormi pikkuisen pystyssä. Mahtaako maksaparfee olla siis jonkinlaista jäädytettyä maksaa? Lisäksi luulisin, etten taida edes tykätä ostereista (jos kohta niiden syömisestä ei kohdallani taida löytyä kovinkaan kattavia kokemuksia).

Mottonani on, että kaikelle pitää aina antaa uusi mahdollisuus, niin ihmisille kuin keittokirjoillekin. Muutamaa päivää myöhemmin lähestyin aussikokkiopusta jo hieman ennakkoluulottomammin ja löysinkin sieltä pari varsin käyttökelpoista ruokaohjetta. Joistakin resepteistä kuultaa vahvasti Jamie Oliverin vaikutus, mutta sehän ei haittaa meikäläistä ollenkaan. Tässä kirjan kreikkalaisvaikutteinen pinaattisalaatti, joka saa pikkuisen potkua kurkkuviipaleiden ja punasipulin marinoinnista:
Pinaatti-fetasalaatti (neljälle)

1 ohuesti viipaloitu iso punasipuli
2 ohuesti viipaloitua kurkkua
1½ rkl sokeria
1 rkl merisuolaa
2½ rkl valkoviinietikkaa
3 rkl hienonnettua tilliä
200 g laadukasta fetajuustoa
n. 1 l tuoretta pinaattia
1 rkl pitkään kypsytettyä balsamiviinietikkaa
1 rkl neitsytöljyä
50 g paahdettuja pinjansiemeniä

1. Pane punasipuli- ja kurkkuviipaleet lasikulhoon. Sekoita joukkoon sokeri, suola, valkoviinietikka ja 1 rkl tillisilppua. Anna tekeytyä 30 minuuttia.
2. Kuutioi feta ja sekoita pinaatinlehtien ja lopun tillin joukkoon. Valuta sipuli-kurkkuseos ja yhdistä se fetakuutioihin. Sekoita joukkoon balsamiviinietikka ja oliiviöljy. Ripottele pinnalle paahdetut pinjansiemenet ja vie salaatti tarjolle.

keskiviikkona, toukokuuta 07, 2008

Keitänkö sulle asti sumppia?

Grillauskauden alku taisi lipsahtaa tänä vuonna kohdallamme poikkeuksellisesti toukokuun puolelle. Vapun tienoon aurinkoisina päivinä loput lumet sulivat pihamaaltamme nopeasti ja pääsimme viimeinkin tarttumaan paitsi haravan myös grillipihtien varteen. Aluksi grilliin pääsi (mitäs muuta kuin) lammasta varrastettuna minitomaattien kanssa. Sarjassamme niin yksinkertaista ruokaa, ettei siitä saa postausta aikaiseksi millään ilveellä.

Jos joku lukijoistamme on tullut tapahtumiin mukaan vasta viime viikkojen tai kuukausien aikana, kerrottakoon sen verran, että jauhantaosastomme suhtautuu grillaukseen varsin intohimoisesti. Etenkin Pippurimylly vannoo (ikuisuuksia kestävän) barbecue-kokkauksen nimiin ja saattaa keskustella loputtomasti grillityypeistä, polttimista, epäsuorasta lämmöstä ja eri puista veisteltyjen savustuslastujen eroista.

Kävimme päivänä muutama katsastamassa grillivalikoimaa lähistöllä sijaitsevan rautakaupan kesäpihapuolella, ja uskoisin, että harva kaupan omista myyjistä olisi osannut antaa esillä olleista webereistä yhtä asiantuntevaa esitelmää kuin oma seuralaiseni. (Erityisenä selostuksen kohteena oli liikuteltava kaasugrilli, jossa oli oma telineensä pikkuriikkiselle kaasupullolle. Emme tosin ole aikeissa ostaa moista – mikäli minulta kysytään – kun meiltä kuitenkin löytyy viitisentoista vuotta uskollisesti palvellut mukana kulkeva hiiligrillikin.)

Vaikka grillauksestakin voi (näköjään) tehdä välineurheilua, ruoka on kuitenkin siinäkin se pääasia. Kävimme viikonloppuna grilliruokaan liittyen seuraavanlaisen keskustelun, jonka perusteella siippaseni on vajaan viiden avioliittovuotemme aikana oppinut jo jollakin lailla tuntemaan rouvansa ruokamakua:

P: Pitäisiköhän jonain päivänä tehdä grillissä semmoista ruokaa, jossa käärittäisiin broilerinfileeseen jotain täytettä?
R: PITÄISI! Millä me niitä täytettäisiin?
P: Oikeita vastausvaihtoehtoja taitavat olla aurinkokuivattu tomaatti, fetajuusto tai sinihomejuusto.
R: (hihitystä)

(Huomautettakoon vielä, että emme tokikaan puhu kirjakieltä vaan Oulun murretta, joskaan puheenpartemme ei välttämättä ole kaikkein puhdasoppisin versio kyseisestä aiheesta. En esimerkiksi osaa sanoa, että “menniikkö nää” tai “näkkiikkö nää”, mutta voin vannoa, että svaavokaalia käytämme suorastaan tuhlailevasti. Kahvia emme tosin nimitä kahaviksi vaan sumpiksi.)

sunnuntaina, toukokuuta 04, 2008

Juhlan päälle juhlaa

Tulevat viikonloput näyttävät pitävän sisällään monenmoista kekkeriä, mistä syystä ajatuksenikin ovat askarrelleet viime päivinä pitkälti juhlasyötävien parissa. Kakunleipomusharjoitteluni eivät ole oikein edistyneet viime kesän vastoinkäymisten jälkeen, jos kohta suolainen syötävä on onneksi muutenkin enemmän itseni ynnä lähipiirini mieleen.

Erilaisten pikkusyötävien kehitteleminen on joskus vaan niin tavattoman vaikeaa. Hyvä vaihtoehto onkin ottaa suunnittelun lähtökohdaksi omat lempiherkkunsa ja kehitellä niistä suosiolla pienempiä, mieluiten melkein kerralla suuhun mahtuvia versioita.

Pikkupizzoja olen leiponut joskus muinoin paljonkin, mutta nyt löysin yhdestä juhlakirjasta idean laatia esimerkiksi suolaisista muffinsseista miniversioita pikkuruisiin karkkivuokiin. Entä voisikohan prinssinakeista ja pienistä sämpylöistä sommitella tarjolle jonkinlaisia minihodareita? Delicious Days -blogissa törmäsin lisäksi mainioihin minibageleihin. Nigellakin teki kerran ohjelmassaan juhlasyötäväksi pikkiriikkisiä lihapullia, joihin en nyt onnistunut löytämään ohjeistusta mistään.

Kuvassa muistuma vappuaaton grillimuonasta. Hienosti sain lautaselleni mahtumaan kaikkea tarjolla ollutta, ihan suomalaiskansalliseen noutopöytätyyliin. Suuret kiitokset tarjoiluista asianosaisille. Tarjolla oli muun muassa pekoni-herkkusienitäytteellä mehevöitettyjä uuniperunoita ynnä lihaa sekä chili- että tomaattimarinadissa (mutta ei kuitenkaan kanaa possumarinadissa, kuten ensin erehdyin luulemaan).




Instagram

pastanjauhantaa(at)gmail.com


Powered by Blogger

Related Posts with Thumbnails